Haaveet kaatuu!

Pienen tytön haave oli aina kasvaa aikuiseksi, saada ammatti, hankkia punainen tupa ja perunamaa jonne perustaa perhe. Oli itsestään selvää, että niin tulee elämässäni tapahtumaan.

Nyt tuo samainen tyttö 28-vuotiaana katsoo yksin vierestä kuinka kaikki muut tuntuvat saavan ja elävän sitä unelmaa mistä itse aina on haaveillut ilman, että itselle tuon haaveen toteutumisesta olisi edes pienintäkään toivoa. Mitä on tapahtunut tuossa välissä? Miten näin on päässyt käymään? Olisi helpompaa jos osaisin vastata kysymyksiin. Helpompaa jos asialle olisi jokin syy tai selitys. Totuus kuitenkin on, että jopa epätoivoon asti olen pykinyt saavuttamaan haaveeni.

 

No mitä lapsuuteni jälkeen tapahtui?

Elin normaalia suomalasita elämää. Kävin koulua niin kuin muut lapset. Leikin niin kuin muut lapset. Teini-ikä tuli ja pojat alkoivat kiinnostaa sillä silmällä. Oli ihastuksia joista haaveilin. Aloin yläasteen myötä toivoa, että saisin poikaystävän. Kuitenkin kävi niin, että en ollukkaan sitä koulun suosittua kastia. En ollut poikien unelmatyttöystävä. Olin erittäin epävarma nuori naisen alku, jolla oli huono itsetunto. Sitoutuminen pelotti. Kuitenkin haaveilin siitä, että pääsisin seurustelemaan. Kuitenkaan ei tullut mahdollisuutta tai tilaisuutta seurusteluun. Kukaan ei ollut kiinnostunut minusta. Minä tosin olin kiinnostunut monista. Elin sosiaalista elämää. Näin kavereita, kävin koulua ja näin ihmisiä. Miespuolisiin ei kuitenkaan tullut syviä suhteita. Monesti ajattelin mikä menee vikaan? Miten muille tuntuu muodostuvan niin helposti seurustelusuhteita, mutta ei minulle? En kuitenkaan asiaa sen kummemmin stressannut sillä olin vasta teini-ikäinen ja nuori vielä. Kyllä se mies jossain on ja häneen tömään tavalla tai toisella.

10-luokalla törmäsin poikaan johon ihastuin todella paljon. Pidimme yhteyttä, mutta hän kuitenkin alkoi seurustella toisen tytön kanssa. Pidimme kuitenkin yhteyttä. Vuodet alkoivat vieriä. Ammattikoulu tuli. Valmistuminen tuli. Työelämä päiväkodissa tuli. Ainoa mikä ei tullut oli mies. Haaveeni perheestä ei ikinä kadonnut. Aloin kuitenkin haaveilla myös matkustelusta ja ulkomailla asumisesta.  Päätinkin lähteä 26-vuotiaana Hawajille suorittamaan puolen vuoden mittaista kurssia. Lähtiessäni ajattelin, että ihanaa päästä vähän pois Suomesta. Ehkä samalla reissulla saan miehen kainaloon. Niin ei kuitenkaan haaveistani huolimatta käynyt. Paluustani Suomeen on nyt puolitoista vuotta. Olen opiskellut toista alaa puoli vuotta. Vihdoin alkuvuodesta törmäsin mieheen, johon ihastuin todella paljon. Hänkin tuntui ihastuvan minuun todella paljon. Aloimme viestitellä todella paljon ja muutaman kerran vietimme pitkään aikaan yhdessä koulun jälkeen. Yhtäkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta tulee keskustelu, jossa hän kertoo, että ei ole minusta kiinnostunut sillä tavalla. Tämän jälkeen tuntui aluksi erittäin kiusalliselta nähdä häntä koulussa, mutta ajan mittaan kiusallinen olo poistui ja edelleen ajoittain viestittelemme. Kuitenki se sattuu erittäin paljon. En kelvannut hänellekkään. Mikä meni taas vikaan?

Nyt 28-vuotiaana mietin kaatuuko haaveeni? Milloin luopua toivosta? Olenko kykenemätön muodostamaan parisuhdetta? Onko minut tuomittu olemaan yksin? Kliseiset kommentit siitä kuinka vielä löydän jonkun, olet vielä nuori eivät tuskaa helpota.

Tällaisia ajatuksia tämä pävä on tuonut. Tarkoituksenani on myös jatkaa blogia kliseisimmillä ja äsyttävimmillä rohkaisuilla joita olen saanut kamppailuni liittyen. Useimmat ovat tulleet seurustelevilta sekä avioliitossa eläviltä 🙂

Olisi mukava kuulla myös muiden ajatuksia asiasta 🙂

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *