Viikko sitten sunnuntaina olin kämppikseni ja hänen ystäviensä kanssa kävelemässä kukkuloilla tai vuorilla. En ole ihan varma kummaksi nuo lasketaan, niinpä käytän varmuuden vuoksi vähän kumpaakin nimitystä, jos sopii ;).

Vaelluksemme alku ei näyttänyt kovinkaan lupaavalta. Itseasiassa aamulla ovenraossa tihkusateessa seistessäni meinasin jo kääntyä takaisin sisälle ja jäädä kotiin nukkumaan. Onneksi en kuitenkaan luovuttanut. Ajoimme noin tunnin matkan Genovan keskustasta vuoristoon, jossa yhden kämppikseni hyvä ystävä asuu ja josta seurueemme oli tarkoitus kävelyreissumme aloittaa. Jätimme autot tiensyrjään ja aloimme tallustaa. Aamupäivällä kukkuloita peitti vielä sakea sumu ja noista sähkölinjoista kuului sen päiväistä rätinää, että vähän jo pelotti seisoa lähellä. Eikä yhtään kyllä rauhoittanut tuo hurja pudotus jalkojeni juuressa…

Tämä on pieni kylä, jonka vanhat asukkaat ovat sen jo hylänneet aikoja sitten. Kuitenkin jokunen vuosi takaperin sinne omaan rauhaansa, eristyksiin muutti eräs varakkaan perheen poika. Hän on pikkuhiljaa kunnostanut talon asumiskuntoon ja pitää siellä pientä maatilaa. Muita elonmerkkejä lähistöllä ei näkynyt kuin nämä muutamat kotieläimet navetassa. Muutama lehmä, koira, pari sikaa, kanat ja ihanat pikkuiset vuohet!

Ensin ympärillä ei näkynyt oikeastaan mitään muuta kuin maa, jossa käveli ja ympärillä oleva painava sumu. Yhtäkkiä nurmipeitteisen kukkulan päällä kävellessämme alkoi ilma tuntua hiukan lämpimämmältä ja auringonsäteet tulvivat sumun lomasta. Meidän onneksemme päivä alkoi hiljalleen kirkastua. Ne ensimmäiset valonsäteet jotka näkyivät kirkkaasti sumun lomasta olivat upeita. Hämmennyksissäni hetken kauneudesta, ei minulla ole siitä edes yhtään kuvaa. Vaikka tuskin sitä kuvasta olisi lainkaan nähnyt samalla tavalla. Hiljalleen sumu hälveni ja maisema alkoi kirkastua. Vähän niinkuin tulikuuman suihkun jälkeen kylpyhuoneen peilit ovat huurussa ja niistä alkaa taas vähitellen nähdä oman kuvajaisensa. Niin alkoi näkyä pieni kylä toisensa jälkeen harmaan harson läpi. 

Kävelimme muutaman tunnin. Matkan varrella pysähdyimme syömään eväitä erään pienen kirkon luokse, josta jatkoimme matkaa pikaisesti läheiseen pieneen kylään kahville. Kylä on siitä tunnettu, että koko kylä on samassa kunnossa kuin vuosikymmeniä takaperin. Ja sinne on aseteltu nukkeja arkisiin puuhiin. Kylästä löytyi muun muassa parturi, koulu kuin apteekkikin omilta vanhoilta paikoiltaan. Lisäksi oli perinteisempiä italialaisia arkiaskareita perinteikkään ruuan parissa, lapsia leikkimässä pihalla jne. Koko kylä oli yksi iso museo, minkä ansiosta tuntui kuin olisi mennyt ajassa taaksepäin. Hieno idea mielestäni! Vaikka kylä on pieni, enkä usko siellä olevan montaakaan paikallista asukasta, oli siellä kuitenkin melkoisen paljon ihmisiä ihastelemassa entisaikojen menoa. Ymmärsin, että koululaiset tekevät sinne myös retkiä aina silloin tällöin.

Meidän onneksemme aurinko pysytteli näkyvissä, ja päivää paistattelemaan saapui kolostaan myös salamanteri. Enpä ollut moistakaan ötökkää ennen nähnyt. Raukka yritti esittää kuollutta meidän sitä pällistellessämme, mutta mepä tiedettiin sen olevan elossa ;).

Paluumatkalla meillä alkoi olla hieman hoppu, sillä viiden jälkeen alkaa aurinko laskea ja sitten kun se laskee, on todella pimeää, eikä missään ole katulamppuja tai muutakaan valonlähdettä. Vuoristossa on myös melko vaarallista kulkea pimeällä, sillä alaspäin on pitkä pudotus. Palasimme siis aika ripeää vauhtia takaisin autoille. Matkalla saimme kuitenkin todistaa kaunista auringonlaskua, jossa vuoret hohtivat vaaleanpunaisina. 

Tässä kohtaa olimme jo onneksi päässeet tielle, jonka varrella autot odottivat. Kun saavuimme perille, oli aurinko painunut kokonaan vuorten taa. Melko sopiva ajoitus etten sanoisi.