Elämäni arvokisat

Olen ristiriitainen kilpailijaluonne. Ahdistun helposti, jos joudun ottamaan toisesta mittaa. Vedän oman suorituksen läskiksi. En kestä häviötä, jos olen oikeasti yrittänyt. Haluaisin, että kaikilla olisi kivaa. Toisaalta rakastan kilpailua. Sitä, että sydän pamppailee ja kädet hikoavat. Laitetaan kaikki peliin. Koskaan en voi luovuttaa. Ellei sitten jo alusta asti ole mennyt penkin alle.

Arkielämässä on kummallisia kilpailullisia hetkiä. Olen tahtomattani joutunut sellaisen eteen aamujunassa. Kuvitelkaa tämä: junan valot viistävät maata, kun se lähestyy asemaa. Samaan aikaan kaksi toisilleen tuntematonta naista valmistautuvat mittelöön. Kilpailuasetelmia otetaan raidetta lähestymällä. Katse on keskittynyt. Tavoite on selvänä mielessä. "Haluan astua ensimmäisenä vainuun". Yllättävä tilanne pakottaa uuteen taktiikkaan. Vaunusta on poistumassa porukkaa (mikse ne täällä haluavat pois, ei täällä edes ole mitään?!). Avautuvan oveneteen ahtautuminen ei tule toimimaan. Asemoituminen oven viereen tuottaa pettymyksen, kun vastustaja suhahtaa ulos poistuvan matkustajan vierestä sisään. Saatana! Hävisin tämän erän. Huomenna uudestaan.

Koiran kanssa ulkona. Koira kyyristyy asioilleen. Samaan aikaan tietä lähestyy toinen ulkoiluttaja. Ehdinkö korjata jätökset, ennen kuin eläimet kohtaavat ja syntyy nuuskimistilanne?

Kaupan kassajono. Ihmisten turhautuneet katseet ja pitkät uloshengitykset. Joutuu odottamaan yhden tuotteen kanssa, kun joku tekee koko viikon ostoksensa. Syntyy kuhinaa, kun myyjä lähestyy viereistä vielä kiinni olevaa kassaa. Avaako se sen. Uskaltaako jonosta liikkua. Jos sitä ei avata, niin joutuu uudestaan ihan hännille. Törkeyden huippu on se jonon viimeinen, joka kiilaa upouuden jonon ensimmäiseksi. Olisin itse tehnyt saman, jos olisin ollut riittävän vikkelä.

Kapeat rappuset. Edessä joku hitaampi kävelijä. Taktiikkana sujahtaa sivusta ohi heti, kun tulee tilaa. Vastaantulijat sekoittavat pakan. Ohi ei mahdu. Löntystelen portaat hitaasti ylös. Muiden mukana. Mihin tässä on mukamas kiire. Valmiissa maailmassa.

Salibandyn MM-finaali. Suomi vastaan Ruotsi. Sijaistoimintona jännittämiselle kudon kaulaliinaa kummipojalle joululahjaksi. Jännittää. Kudon kovempaa.

Kolmannessa erässä Suomi siirtyy pikamaaleilla 5-2 johtoon. Liian hyvää ollakseen totta. Kylmä hiki alkaa puskea päälle. Ruotsalaiset oikein odottavat tätä, jotta voivat kiriä ohi voittoon. Tulee kavennus rangaistuslaukauksella. Syke nousee. En uskalla katsoa peliä, vaan keskityn kutomiseen. Joka kerta kun Ruotsi saa pallon, olen varma, että sieltä tulee maali.

Suomi tekee osuman tyhjään maaliin. Tilanne 6-3. Peliaikaa jäljellä alle kaksi minuuttia. En vieläkään uskalla ajatella voittoa. Mitä vaan voi tapahtua. Mietin tätä vielä kymmenen sekuntia ennen pelin loppua. Kello soi ja homma on siinä.

Kyllä se vaan on aina niin kivaa, kun Suomi voittaa. Salibandyn kohdalla tulee aina miettineeksi, että kyseessä on pieni laji. Eihän sitä edes oikeastaan pelata kuin Suomessa, Ruotsissa, Sveitsissä ja Tšekissä. Se ei ole edes olympialaji. Ketä kiinnostaa.

Ei ei ei. Nyt aion iloita. Torilla tavataan. Ruotsi on lyöty kaksi kertaa peräkkäin juuri siinä pelissä, millä on merkitystä. On se upeaa.

Kävin päivällä koiran kanssa lenkillä. Ilma oli kuulas ja aurinkokin paistoi. Säteet siivilöityivät puiden latvoista metsämaisemaan. Oli rauhaisaa. Kuuntelin samalla Yle Puheen Sen selostuksen haluaisin kuulla-ohjelmaa Areenasta.

Urheilussa kiteytyy sellaisen hyväntahtoinen ja iloinen isänmaallisuus. Kylmät väreet tuntuivat koko kehossa, kun Iivo hiihti kultaan, Hanna-Maria kauhoi voittoon ja Suomi pelasi tasurin Saksaa vastaan. Selostuksen kautta elin ne uudestaan pienen metsälenkin aikana.

Miten upeaa onkaan, että saa kokea nuo hetket. Joko tapahtuma hetkellä tai muistojen kautta. Saa tuntea kuuluvansa johonkin joukkoon ja jakaa koko kansakuntaa liikuttavia tunne-elämyksiä. Ei uhoa tai toisia pois sulkevaa kiihkoa. Yhteinen tunne. Se, kun joku vastaa hymyyn voitetun pelin jälkeen. Kun naapuritalossa palaa valot vielä keskiyöllä ja tiedät, että sielläkin katsotaan peliä. On hienoa voittaa, mutta kyllä ne tappiotkin yhdistävät. Kestetään yhdessä. Noustaan taas vielä joskus voittoon. On kivaa olla suomalainen.

Eilen arvottiin karsintalohkot vuoden 2020 jalkapallon EM-turnaukseen. Suomi sijoittui J-lohkoon, jonka muita maita ovat Italia, Bosnia ja Hertsegovina, Kreikka, Armenia ja Liechtenstein. Lohkon kaksi parasta menevät kisoihin. Takaportti on auki vielä Kansojen liigan lohkovoittajille keväällä 2020.

Ajatukset alkavat heti kiertää kehää. Ei saatana. Italia! Ja Bosnia ja Hertsegovina. Kreikkakin on paha. Entäs jos hävitään Armenialle? Onko Liechtensteinillakin joukkue?

Eipäs nyt lähdetä vielä sinne. Markku oli ainakin luottavainen. Sanoi toki, ettei lohko ollut se helpoin, muttei vaikeinkaan. Heittämällä kisoihin ei kuitenkaan voi päästä, vaan paikka täytyy näissä karkeloissa ansaita. Isäntämaita on niin monta, että nekin joutuvat pelaamaan kisapaikasta. Nyt on aikaa lukea pelikirjaa ja punoa juonia. Kansojen liigan viimeiset ottelut jättivät hiukan epävarman olotilan, joten luulen Riven toden teolla tekevän uusia suunnitelmia.

Lohkoja katsoessa tajuaa myös taas kerran sen, että Euroopassa taso on käsittämättömän korkealla. MM-kisojen top 4 maat tulivat Euroopasta. Joku on joskus sanonut, että EM-kisoihin on vaikeampi päästä kuin MM-kisoihin. Kummatkin ovat olleet yhtä vaikeita saavutettavia Suomelle. Nyt on mahdollisuus tehdä historiaa ja lyödä ennakko-odotukset rikki. Kyllä täällä meilläkin pelataan jalkapalloa. Ihan hyvin vielä.

Minulle ehdotettiin blogiin aihetta. Tämä sen todistaa: tätä lukee ainakin yksi ihminen itseni lisäksi. Kyseessä ei edes varsinaisesti ollut toivepostaus, vaan enemmänkin heitto kirjoitusideasta. Yhtä kaikki aloitan sen innoittamana toivepostausten sarjan. Saa ehdottaa aiheita!

Omat siteeni e-urheiluun ovat erittäin löysät. Se ei kiinnosta minua. Avopuoliso pelaa jonkin verran paljon ja se ärsyttää minua ajoittain. Koen, että olisi olemassa mielekkäämpääkin tekemistä, kuin jonkun nettipelin pelaaminen. Tällainen ajattelu on toki hiukan tekopyhää, jos itse kulutan samaan aikaan tunteja instagramia selaillen.

Penkkiurheilijana e-urheilu kiehtoo minua. Olen seurannut sivusilmällä joitakin Ylen pelilähetyksiä. Älkää nyt vaan kysykö, että mistä pelistä oli kyse, koska en tiedä, muista ja/tai ymmärrä. Mutta siis ne lähetykset. Oli kunnon alustusta ja tunnelmanluontia. Ennakkospekulaatiota ja analyysiä. Selostus oli myös ensiluokkaista ainakin mitä tulee tunnelataukseen. Huutoa, kiihkeärytmistä puhetta, voivottelua. Juuri sitä, mitä kaipaan urheilua katsoessani.

Olen lukenut lehdistä eläkeläisten e-urheiluturnauksista. Suomi vastaan Ruotsi. Siellä joku Maire tykittää Björnin joukot tuusan nuuskaksi. Uolevi hyökkää ja tekee lopun Per-Erikin ja Agnetan yrityksistä. Lämpenen ajatukselle harmaahapsisista nettipelaajista.

Ainoa tapa saada itseni kiinnostumaan e-urheilusta on juurikin tämä Suomi vastaan joku muu-asetelma. Minua ei kiinnosta yksittäisen pelaajan menestys tai rahapalkinnot, vaikka ne toki hienoja suorituksia ovatkin. Kaipaan sitä, että Suomi voittaa. Että selostaja hehkuttaa. Että ollaan huumassa.

Urheilugaalan vuoden sykähdyttävin urheiluhetki 2018-äänestys on meneillään. Yhtenä vaihtoehtona monien joukossa on Joona ”Serral” Sotalan historiallinen voitto eteläkorealaisista e-urheilun StarCraft II -pelin MM-finaalissa. En usko, että Joonalla on mahdollisuuksia, koska Iivo. Kertoo kuitenkin jonkinlaisesta sukupolvenvaihdoksesta, että e-urheilu on ehdolla. Ei siitä kuitenkaan niin kauaa ole, kun pohdittiin onko Formula 1 urheilua. En itse usko, että tiukat rajanvedot ovat tarpeellisia. Maailma muuttuu ja urheilu sen mukana. On hienoa, että e-urheilu saa näkyvyyttä eikä sitä enää pidetä pelkkänä hikisten teinipoikien (anteeksi teinipojat ja -tytöt) harrastuksena. Aika paljon saa kuitenkin tapahtua, että koko kansan palvomat urheilusankarit ovat e-urheilijoita.