Puhu hiljaa olympiakullasta

Pekingin olympialaisten viimeinen viikonloppu on edessä. Suomi on kerännyt tähän mennessä kuusi mitalia ja ainakin yksi on vielä tulossa. Mahdollisesti se kaikista kaunein.

Mennään ajassa taaksepäin. Olen joskus aiemminkin muistellut menneitä talviolympialaisia ja niiden jääkiekkoa, mutta käydään vielä kerran jossain siellä kaukana. Oma ensimmäinen tuskani on vuodelta 1998 ja Naganon olympialaisista. Kuuntelin autoradiosta, kun Venäjän Pavel Bure mätti kiekkoja Suomen maaliin välierässä. Vaikka pronssi tuntuikin kaiken sen välieräsurun jälkeen kirkkaalta ja Ari Sulander kohosi sankariksi, jäi siitä silti jotakin hampaankoloon. Kulta tuntui kaukaiselta mahdottomuudelta, johon Suomi ei välttämättä koskaan yltäisi.

Seuraavien Salt Lake Cityn olympialaisten osalta Suomen peleistä ei ole paljon muisteltavaa. Ainoa mikä on jäänyt mieleen, on Ruotsin Tommy Salo ja Valko-Venäjän pomppukiekko. Sattuu sitä siis muillekin. Siitä on hyvä siirtyä suuren, uskallanko sanoa jopa kansallisen trauman pariin eli Torinoon ja vuoteen 2006. Silloin Suomi pääsi ensimmäistä kertaa ikinä olympiafinaaliin ja kirkkain mitali oli käden mitan päässä. Muistan peliä katsoessani, kun menin jo hetkeksi sinne loppusummerin kohdalle ja kuvittelin sen ilon, riemun ja onnen mitä voitto olisi kaikille tuonut. Sitä ei koskaan tapahtunut, koska Suomi hävisi Ruotsille karvaiden vaiheiden jälkeen 3-2. Sakke Kuosmanen lauloi Finlandiaa pimeällä Kauppatorilla helmikuiseen yöhön kokoontuneille sureville kannattajille ja Leijonille. Vaikka hopea on huikea saavutus, ei se tuolloin tuntunut siltä.

Sen jälkeen on tullut hopeaa sekä Vancouverista että Sotšista. Edellisestä Pyeongchangin kierroksesta en edes halua puhua, koska siellä oli päävalmentajana hän, jonka nimeä en mainitse. Nyt on kuitenkin kaikki toisin. Kultainen Jukka ”Nallekarhu” ”Jugi” Jalonen on tuonut onnen ja ilon takaisin suomalaiseen jääkiekkoon. Jukka tuntuu saavan pelaajista aina sen parhaimman ulos ja kaikki pelaavat joukkueen puolesta yhteisellä pelillä. Jukan kommentit finaalivastustajaan liittyen (”Aivan sama”) ja puolivälierän Sveitsivoiton hyvään oloon liittyen (”Ei tule hyvä olo, paha olo koko ajan”) ovat nannaa korvilleni. Hän ei iloitse ennen kuin tavoite on saavutettu ja tavoite on nyt kullassa.

Pekingin olympiaturnausta ennen ja sen aikana on kirjoitettu paljon siitä, kuinka Suomi ja Leijonat ovat ennakkosuosikki turnauksen voittajaksi. Totta on, että Suomi on pelannut pääosin eurooppalaisella joukkueella uskomattoman hyvin viime vuosien turnaukset ja mestaruuksia on tullut. Itse en ole vielä uskaltanut mennä sinne asti. Tuntuu kuin jo sen sanan sanominen langettaisi synkän kirouksen koko finaalin ylle. Ei saa ajatella voittopokaalia, Maamme-laulua ja iloa, koska se kaikki voidaan viedä meiltä pois niin äkkiä ja raa´asti. Pelottaa, että pettymys on liian suuri ja suru valtava. Hys hys lehdet ja muut. Ei ilakoida vielä, vaan ollaan ihan hissukseen.

Sen kuitenkin uskallan ennustaa, että sunnuntaiaamun peli tulee jäämään jokaisen suomalaisen penkkiurheilijan mieleen ikuisesti. Olen onnellinen siitä, että joukkue on tiensä sinne raivannut ja että saan todistaa sen historiallisen hetken. Olympiafinaaleita ei ole siinä määrin, että niihin olisi vielä turtunut. Leijonat ja Jukka: antakaa kaikkenne. Meidän kannustuksesta se ei ainakaan jää kiinni.

Puheenaiheet Mieli Ajattelin tänään

Aurinko paistaa

Paljon on vettä virrannut viemäreissä ja vuodenaikakin on vaihtunut siitä, kun viimeksi tänne kirjoittelin. Mikään ei ole kuitenkaan muuttunut: siirryn edelleen etätyöpäivän päätteeksi sohvalle, jossa useimmiten katson urheilua. Yritän liikkua myös itse, mutta siitä enemmän joku toinen kerta. Mennään kuitenkin itse asiaan.

Pekingin olympialaiset alkoivat noin viikko sitten. Kaikenlaista unelmoitiin ja kisat ovat toki vielä kesken, mutta osa haaveista on jo nyt totta. Suomella on kasassa neljä mitalia hiihdosta ja niistä jokainen on tullut eeppisen ja selkäpiitä hivelevän taistelun ja taidonnäytteen seurauksena.

Viime sunnuntaina Iivo Niskanen avasi pelin miesten yhdistelmähiihdossa. Muistan laittaneeni perheen whatsapp-chättiin viestin, jossa mietin, että miksi ammattiurheiluja kuluttaa itsensä täysin puhki perinteisen osuudella, kun tietää että siellä on vielä toiset 15km hiihtämättä. Siltä Iivon meno nimittäin näytti, kun vapaan osuus alkoi. Iivo jäi kuin telineisiin ja venäläiset kiisivät ohi. Norjalainen hengitti horisontissa niskaan ja kotisohvalla hikoilutti. Jotain ennen kuulumatonta kuitenkin tapahtui: Iivo pystyi pitämään eron koko vapaan osuuden ajan ja pronssimitali oli saavutettu. Se oli nimenomaan voitettu kolmas sija, sillä kukaan ei varmaankaan ennen kisaa uskonut, että Iivo ainakaan kullasta taistelisi.

No. Sitten tuli torstai ja naisten perinteisen 10km. Naisten yhdistelmähiihto oli jo hiukan nostanut odotuksia varsinkin Kerttu Niskasen osalta, mutta voin suoraan sanoa, etten itse uskaltautunut kauheasti niitä ajattelemaan. Pekingin korkeuksissa mikä vaan on mahdollista, myös totaaliset romahdukset. Sen vuoksi olin valmis myös pettymään, vaikka aina haluankin pitää uskoa yllä. Mikä hiihto siitä tulikaan. Kerttu Niskanen hiihti kuin riivattuna. Oli upeaa nähdä ihminen elämänsä kunnossa antamassa kaikkensa pitkäaikaisen unelman eteen. Olympiamitalia voidaan pitää uskomattomana saavutuksena, jos muistetaan tilanne vuosi sitten. Silloin oli kaikki vaakalaudalla pohkeen rasitusmurtuman vuoksi. Katkeran suolaista oli myös todeta sen kaikista suurimman saavutuksen jääneen 0,4 sekunnin päähän. Itsekin itkin, kun kuuntelin Kertun kyynelehtimistä haastattelussa. Henkilökohtainen mitali oli saavutettu ja se oli ylimaallisen hienoa, mutta samaan aikaan tajusi, ettei sitä kultaista luultavimmin enää koskaan kohdalle osu. Krista Pärmäkosken vastustamaton ilo pronssista oli myös ihanaa seurattavaa. Se välitön tunne osui kotikatsomossakin jonnekin syvälle: Suomi on ainakin tässä kohtaa ihan naishiihdon huipulla ja jäljellä olevilla matkoilla on edelleen upeita mahdollisuuksia saavuttaa vaikka mitä.

Tullaan sitten tähän päivään eli perjantaiaamuun. Olen luonnollisesti edelleen etätöissä eli urheilu pyörii äänettömästi taustalla samalla kun yritän parhaani mukaan keskittyä työntekoon. Tänään se oli kuitenkin hetkittäin mahdotonta. Iivo hiihti kuin kone. Pää oli välillä kenossa, mutta keho pumppasi eteenpäin kuin veturi raiteilla. Jälkiviisaana voi sanoa, että sen tiesi jo alusta asti, vaikka toki jännitin viime hetkeen saakka. Iivo oli tullut Pekingiin vain se yksi tavoite mielessään ja sen hän saavutti. Tuollainen tahdonvoima ja määrätietoisuus saa nöyräksi ja kiitolliseksi. Urheilija toki urheilee aina itselleen, mutta se innostus ja voima mitä kotona näistä saamme kamppailuja seuratessa on myös oma lukunsa. Taas oli kyyneleet poskilla. Aurinko paistoi (keväiselle?) hangelle samalla, kun Iivo sai kultaisen mitalinsa Pekingissä ja Maamme-laulu soi.

Ai ai ai. Jossakin ennustettiin jopa kymmentä mitalia näistä karkeloista. En vielä lähde sellaiseen hypetykseen, mutta kaikkinensa hyvältähän tämä näyttää. Kävi tulevan viikon kilpailuissa mitä tahansa, olemme jo saaneet kokea unohtumattomia hetkiä, jotka jäävät ikuisesti suomalaiseen urheiluhistoriaan. Janoan niitä lisää.

Puheenaiheet Mieli Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta