Elämäni arvokisat

Pääsin menneenä viikonloppuna todistamaan uudenlaista urheiluelämystä. Beerpongia. Monille varmasti tuttu. Itselleni ei niinkään. Näyttää helpolta. Ei ole sitä. Lyhyesti sanottuna kyseessä on laji, jossa yritetään heittää pingispalloja kuppeihin. Jos osuu, vastapuoli juo kupin tyhjäksi ja nostaa sen pois pöydältä. Voittaja on se, joka on saanut vastapuolen pöydän ensimmäisenä tyhjäksi.

Voisi ajatella, että kyseisen lajin seuraaminen on tylsää erityisesti silloin, jos ei ole juovuksissa. Näin ei ole. Kyseessä on äärimmäisen viihdyttävä peli. En tiedä voiko beerpongia kutsua urheiluksi, mutta suuren juhlan tuntua oli silti ilmassa. Paikalla oli ihmisiä, jotka olivat ottaneet osaa lajin kansainvälisiin turnauksiin. Sanomattakin selvää, että säännöt olivat tarkkoja ja ne otettiin tosissaan.

Sain seurata upeita suorituksia. Pomppuja, torjuntoja, epäonnistuneita pallon kahmaisuja. Jossain kohtaa toivoin, että olisin voinut katsoa tilanteita hidastuksella. Itse pelasin tasan yhden kerran. Edes vesiselvänä en saanut yhtään palloa vastapuolen kuppeihin. Keskityin, näin mielessäni kuinka heiton pitäisi mennä. Kävin läpi ranneliikkeen ja pelivälineen sijoittamisen. Sillä hetkellä, kun pallo irtosi käsistäni, tiesin että se meni päin helvettiä. ”Eiku!” Minä en vain osaa. Se täytyy nyt hyväksyä.

Jotkut ovat toista maata. Suurimman elämyksen sain seuratessani pikkusisaruksiani pelaamassa. He ovat tottuneet voittamaan. Sen näkee siitä itsevarmuudesta ja määrätietoisuudesta, jolla he suhtautuvat viihteelliseenkin pelaamiseen ja kisailuun. Se taktikoinnin ja tsemppauksen määrä. Se vastapuolen henkisen nujertamisen yritys ja uskomaton osaaminen ajoittaisesta humalatilasta huolimatta. Arvostan.

Mökkiviikonlopun seurauksena julistan itseni avoimeksi ja aidosti kaikkiruokaiseksi penkkiurheilijaksi. Niin paljon nimittäin nautin tämän oluen huuruisen pelin seuraamisesta. Nautinto ei ole lajista kiinni.

Lunta on. Ihan saatanasti. Mutta se ei riitä minulle. Lähden paikkaan, jossa on vielä enemmän lunta. Viikonlopuksi vain enkä edes kovin pohjoiseen, mutta silti. Reissulla on tarkoitus juhlistaa siskoni synttäreitä (Yllätys!!), mutta siellä on myös mahdollisuus talviurheiluun. Siihen liittyy vain yksi ongelma. En osaa.

Tarjolla olisi rinteitä ja hiihtolatuja. Olisi ihanaa hallita esimerkiksi lumilautailu tai laskettelu. Lautaillut olen kerran. Muistaakseni avauduin siitä tapahtumasta joskus postauksessa, joka käsitteli epäonnisia urheilukokeiluja. Sanomattakin selvää, että se ei sujunut hyvin. Se meni niin huonosti, etten halua testata sitä enää koskaan. Hiihtää voisin, mutta sekin tuntuu jotenkin vaivalloiselta. Pitää päästä autolla jonnekin vuokraamoon. Pitää vuokrata sukset ja monot ja sauvat. Tässä kohtaa on jo varmasti hiki. Sitten pitää päästä ladulle ja toivoa, ettei vastaan tule mäkeä. Siellä minne olen menossa, on tuskin kovin tasaista maastoa. Jos tulee pidempi lasku, saatan viettää ensi viikon saikulla.

Ainut varteenotettava vaihtoehto on lumikenkäily eikä se edes ole oikea urheilulaji. Tuntuu jotenkin lällyltä ja tylsältä. Mutta pääasia kai on, että liikkuu ja nauttii ulkoilmasta ja maisemista. Juoksemista en ole näillä keleillä edes harkinnut. Kun askeleeni tuntuvat raskaalta jo ihan kuivaa asfalttia vasten, niin jalat ovat liisterissä lumisohjossa tarpoessa. En kuitenkaan halua valittaa (vaikka vähän valitankin). Lumi ja talvi ovat ihania asioita. Nauttikaamme niistä, kun kerran siihen pystymme.

Minun oma rakas pieni blogini täyttää tänään vuoden. Ei uskoisi. Odotusaika oli pitkä ja tuskallinen. Se kesti vuosia. En edes tiennyt odottavani jotakin syntyväksi. Jokin kyti pinnan alla pidemmän aikaa. Halusin kirjoittaa, mutta en tiennyt miten ja mitä. Tasan vuosi sitten 6.2.2018 iski yllättävä tarmonpuuska, jonka tulosta tämä kaikki on. Sillä kun kerran aloitin, en voi enää lopettaa.

Mannerheimin lastensuojeluliiton mukaan 1-vuotias lapsi oppii koko ajan uusia asioita. Rajaton luottamus omiin kykyihin ajaa kokeilemaan ja testaamaan omia rajoja. Ympäristön virikkeillä on suuri merkitys älylliseen kehitykseen, jota stimuloi muiden antama palaute ja ärsykkeet. Samalta tuntuu tämän pienen taaperoblogin kanssa. Koko ajan opin uutta. Kirjoittamisesta. Havainnoimisesta. Siitä, miten ilmaista jotakin, jonka sanoittaminen on vaikeaa. Annan itselleni myös luvan oppia. Aina ei tarvitse tulla täydellistä eikä edes hyvää. Riittää, että tulee jotakin. Seuraavalla kerralla voi aina yrittää hiukan enemmän.

Ympäristön virikkeitä kaipaisin enemmän. Niiden vähäisyys on osin oma syyni. Missään en itsestäni huutele tai mainosta. Sen kuitenkin sanon, että kaikki kommentit, tykkäykset ja muut mukavat eleet olen säilönyt sydämeni sopukoihin. Kiitos niistä. On kivaa, kun luette.

Miltä nyt sitten tuntuu? Olen ylpeä itsestäni. Tähän on tultu. Eteenpäin on menty. Mutta tärkeimpänä kaikesta: matka jatkuu. Paljon on edessä. Hiihdon MM-kisat kolkuttelevat jo nurkan takana. Mahdollisesti urheilen myös itse tarinan arvoisesti. Jäädään katsomaan kuinka tässä käy. Jatkan haparoivin askelin eteenpäin.

Olen sellaista ikäluokkaa, jolle Matti Nykänen oli ensisijaisesti aina urheilija. Ei laulaja, seiskajulkkis tai alkoholisoitunut ex-atleetti. Matti oli mäkihyppääjä.

En ole koskaan nähnyt Mattia kisaamassa. Kaiken minkä hänestä tiedän, olen kuullut muilta. Esimerkiksi sen isäni tarinan, jossa Mattia oli istutettu hyppyrimäen penkillä ikuisuus tuuliolojen vuoksi. Mattia oli vi*****nut niin paljon, että hän oli tauon jälkeen hypännyt ihan perskuleen pitkälle. En tiedä kävikö noin oikeasti, mutta minun mielessäni tämä tarina on tosi.

Matti elää ikuisesti jokaisen suomalaisen penkkiurheilijan mielessä. Ihminen, joka lunasti ne tuhannet odotukset ja hennot toiveet menestyksestä. Ihminen, joka kirvoitti aidon onnen sen paatuneimmankin mieleen. Se, jonka tekojen ansiosta hermostunut ja epätoivoinen kynsien pureminen purkautui loppumattomaksi iloksi ja nauruksi. Se, joka kerrankin onnistui. Ei olisi Tonia tai Jannea ilman Mattia. Kiitos Matti. Annoit meille kaikille suomalaisille jotain ainutlaatuista. Suotuisia tuulia sinne jonnekin.

Olin erään crossfit-tyyppisen harjoittelukeskuksen näytetunnilla. Odotukset eivät olleet korkealla. Lähinnä siis itseni suhteen. Olin parisen päivää aiemmin tehnyt hyppyihin painottuvan alaraajatreenin, minkä seurauksena pakarani ja reiteni olivat täysin jumissa. Tiedättekö sen olotilan, kun et pysty jarruttamaan istumaan menoa, vaan putoat tuolille. Olin siinä jamassa.

Tunnilla oli vastassa kaksi energistä naista. Pinnallinen ihminen voisi kutsua heitä jumppapirkoiksi. He tuntuivat kuitenkin aidosti olevan innoissaan esittelemästään konseptista. Iällä ei pitäisi olla mitään väliä, mutta mainittava on, etteivät he myöskään olleet ihan parikymppisiä. Pystyin siis ottamaan heidät todesta, kun he painottivat oman olon kuuntelua ja sitä, kuinka jokainen tekee omalla maksimillaan harjoituksia. He olivat uskottavia omassa roolissaan tsemppaamassa ja kannustamassa meitä pelokkaita untuvikkoja uuteen harjoittelumetodiin.

Lämmittelyn jälkeen vuorossa oli itse treeni, joka koostui koko kehoa kuormittavista perusliikkeistä. Mukana oli joitakin harjoitusvälineitä. Kello käyntiin. Pieni palautus ja sitten toiselle pisteelle. Alkuun tunnustelin hiukan oloa. Alkaako ärsyttää? Alkaako väsyttää? Alkaako hapottaa? Tuntuuko liian pahalta?

Kaikkea tätä kyllä. Ja silti: ylitin itseni. Yllätyin kuinka hyvin jaksoin. Hiki tuli, syke nousi, puuskutus kuului, naaman punaisuus näkyi monen kymmenen metrin päähän. Yhtä kaikki, jaksoin viimeiselläkin kierroksella antaa kaikkeni. Olo oli huikea. Tämä on se fiilis, mitä liikunnalla ja urheilulla haetaan.

Olen nyt noin parisen vuotta tavalla tai toisella harrastanut liikuntaa itsenäisesti ja yksin. Käynyt salilla, juossut (joitakin kertoja), tehnyt HIIT-tyyppisiä treenejä. Lähtökohtaisesti aina yksin. Kaikki kiinni omasta mielentilasta ja siitä, kuinka hyvin juuri sillä hetkellä jaksaa. Nyt kaiken juju oli siinä, että paikalla oli muita. Ohjaajat huusivat kannustuksia. Vaikka he varmaan sanoivat samat jutut kaikille, niin kyllä vaan se ”tosi hyvin menee” tuntui juuri siinä hetkessä taivaalliselta. Ai meneekö!!? Ihanko oikeasti?!

Täten päätinkin, että lisään nihkeään viikko-ohjelmaani mahdollisuuksien mukaan jotakin yhteisharjoittelua. Se voi olla ryhmäliikuntaa (”jaksaa jaksaa”) tai sitten yhteistä tekemistä ystävien kanssa (pakko jaksaa, jos tuo toinenkin jaksaa). Kun oma motivaatio on ajoittain kadoksissa, niin yhdessä tekemällä sitä ei edes tule miettineeksi. Menen, koska on sovittu. Teen, koska käsketään. Liikun, koska tuo toinenkin.