Ladataan...

Olin maanantai-iltana rättiväsynyt. Telkkarin eteen oli silti pakko raahautua, sillä elämme historiallisia aikoja Suomi-fudiksen kannalta. Nousin seisomaan Maamme-laulun aikana, koska miksi ei. Odotukset olivat katossa.

Teemu Pukki loukkasi takareitensä heti ottelun alussa. Mielessä pyörivät miljoonat kysymykset: "Kuka nyt tekee meidän maalin?" "Oliko tämä tässä?" "Miksi juuri Pukki?" "Ei ei ei!!!" Tuo viimeinen ei toki ollut kysymys.

Teemu näytti siltä, kuin alkaisi itkeä. Minunkin olisi tehnyt mieli vuodattaa kyyneliä. Hävettää tunnustaa, mutta tässä kohtaa laskeskelin Suomen mahdollisuuksien menneen. No Pukki = no maali.

Ahdistus kasvoi, mutta samalla kasvoi myös väsymys. Olin niin poikki, että luovutin. Menin nukkumaan erätauon aikana. Ihan en kuitenkaan saanut unenpäästä kiinni. Unensekaisessa välitilassa kuulin, kun Mikko Innanen huutaa Pyry Soirin nimeä. Maali. Nukahdin hymy huulillani. Rest is history.

Aamulla päivitin tietoni ajan tasalle. Glen Kamara teki ensimmäisen maajoukkuemaalinsa ja Suomi voitti ottelun 2-0. Totta se on. Suomi on pelannut Kansojen liigassa neljä peliä ja saavuttanut otteluista täydet pisteet. Aikaisemmilta vuosilta tuttu apatia ja pettymys ovat vaihtuneet toivoon ja innostukseen. Voitot eivät ole kiinni yhdestä pelaajasta. Ratkaisijoita ovat kaikki kentällä olijat. Tahtotila ja usko omaan tekemiseen näkyy katsomoon saakka. Myös makuuhuoneeseen, jos on sattunut nukahtamaan ottelun aikana. Juuri tällä hetkellä on hienoa olla suomalainen fudis-fani. 

Ladataan...

Rakastan Kreikkaa. Olen käynyt siellä lukemattomia kertoja. Hiekkarannat, kirkas vesi, Zorbas-tyylinen musiikki. Tsatsiki, moussaka ja baklava. Samarian rotko ja Malemen ranta. Olette ihania.

En kuitenkaan muistele teitä tänään lämmöllä. En mieti EM-voittoa 2004. En mieti perheen lomamatkoja ja auringon ruskettamaa nahkaa. Toivon pallonmenetyksiä ja tehotonta peliä. Epätarkkoja syöttöjä ja hiukan liian hidasta juoksunopeutta. Epäonnistuneita keskityksiä ja huonoa puolustusta.

Te olette jo saanut paljon. Me emme mitään. Siis ainakaan tässä lajissa. Antakaa meille tämä voitto. Ja ehkä vielä sitten myöhemmin vieraissakin. Nyt kun ihmiset vihdoin innostuvat, niin olisi kivaa pitää hurmaa yllä.

Rivelution. Matti Härkönen lanseerasi termin Ylen urheilutoimituksessa. Tänään, jos vain pysyn hereillä, minun on mahdollista todistaa omin silmin tämän hurmoksen jatkoa. Ei soi Zorbas tai vuoden 2005 euroviisuvoittajakappale. Soi Maamme-laulu, Popeda tai vaikka joku Kummelin huumoribiisi (ollaan Tampereella). Minä odotan Huuhkajat. Minä odotan.

Ladataan...

Pukki-emoji. Sen laitoin perheen yhteischättiin eilen illalla, kun Teemu Pukki teki Suomen voittomaalin Viroa vastaan noin puolentoista lisäaikaminuutin kohdalla. Olin tämän ennustanut, mutta en silti voinut uskoa.

Sanat eivät riitä kuvailemaan tätä huumaa. Se on vain kolme voittoa. Pisin putki Suomelle 40 vuoteen. Uskomatonta. Mahtavaa.

Peli oli juuri niin hirveä ja ahdistava, kuin kuvitella saattaa. Virolla oli paikkoja, mutta Hradecký ja tarvittaessa joku muu Suomen puolustuksessa hoitivat pallon pois maalia uhkaamasta. Voittomaalin hetkellä tuntui kuin olisin ollut unessa. Tai unelmassa pikemminkin.

Pukki on nyt tehnyt maalin jokaisessa Suomen Kansojen liigan ottelussa. Maaleja hän on tykitellyt myös seurajoukkueessaan Englannissa. Silti se on jotenkin vieras asia, että joku suomalainen pystyy kerrasta toiseen onnistumaan ja vielä siinä kaikista tiukimmassa paikassa.

Maanantaina vastaan asettuu Kreikka. Eihän siitä voi ennustaa mitään muuta, kuin voittoputken jatkumista. Minulla on tunne, että nyt todistetaan jotakin historiallista.

Ladataan...

Perjantai-ilta hiljenee. Normaalisti hektinen Helsingin keskusta on poikkeuksellisen tyhjä. Ihmiset ovat kokoontuneet kotisohville ja kuppiloihin ruudun ääreen jännittämään. Voittoputki. Pukin maaliputki. Riven tykitystuuletukset. Kuulaassa syysillassa viriää toivo.

Minäkin käperryn kohta sohvan nurkkaan jännäämään. Suomi pelaa Viroa vastaan vieraskentällä Kansojen liigan kolmannen ottelunsa. Ennakkotietojen mukaan paikalle on saapunut myös paljon suomalaiskannattajia.

Odotan vaikeaa ottelua. Vähämaalista ja paikoin nihkeää. Tärkein asia on kuitenkin se, että odotan voittoa. Pitkästä aikaa vuosien jälkeen uskallan toivoa ja olla optimistinen. En tee mitään karun realistisia arvioita Suomen mahdollisuuksista ja henkisen kantin mahdollisista heikkouksista. Minä uskon voittoon. Oraakkeli ennustaa nolla yksi voittoa Suomelle.

 

Ladataan...

Kimi Räikkönen. Olen joskus aiemmin kirjoittanut formuloista ja siitä, kuinka F1 ei enää jaksa kiinnostaa. Ei kiinnosta vieläkään. Kimi kiinnostaa.

Siinä on jotain ihanan raikasta ja tuoretta, kun joku julkkis ja multimiljonääri on aidosti vähän epämuodikas. Nyt tarkoitan siis Kimin epämuodikkuutta sosiaalisessa mediassa. Se ei edes ole sellaista teeskenneltyä noloutta, jonka jotkut osaavat tyylikkäästi. Kyse on oikeasti kotikutoisesta ja vähän arkisesta olemuksesta. Kimin päivityksiä ja videoita katsoessa ei todellakaan tule mieleen, että siellä on joku viestintätiimi taustalla. Tunne on samanlainen, kuin jos oma äiti olisi vaikka Instagramissa. ”Ai kauheeta! Mitähän noloa se on taas päivittänyt?!” 

Kimi ja Minttu lounaalla. Kimi ja Robin carting-radalla. Minttu ja Rianna käsikädessä kävelemässä. Ihan tavallista suomalaisen perheen insta-elämää. Pieniä eroja löytyy tavallisiin janttereihin, mutta niitä ei somepäivityksistä huomaa. Minttu toki yrittää pitää glamouria yllä, mutta Kimi onnistuneesti tasapainottaa sen tavistasolle. Joku tässä vetoaa minuun. 

Pages