Uni vei voiton eli oma kokemukseni Suomi-Kreikka-pelistä

Olin maanantai-iltana rättiväsynyt. Telkkarin eteen oli silti pakko raahautua, sillä elämme historiallisia aikoja Suomi-fudiksen kannalta. Nousin seisomaan Maamme-laulun aikana, koska miksi ei. Odotukset olivat katossa.

Teemu Pukki loukkasi takareitensä heti ottelun alussa. Mielessä pyörivät miljoonat kysymykset: ”Kuka nyt tekee meidän maalin?” ”Oliko tämä tässä?” ”Miksi juuri Pukki?” ”Ei ei ei!!!” Tuo viimeinen ei toki ollut kysymys.

Teemu näytti siltä, kuin alkaisi itkeä. Minunkin olisi tehnyt mieli vuodattaa kyyneliä. Hävettää tunnustaa, mutta tässä kohtaa laskeskelin Suomen mahdollisuuksien menneen. No Pukki = no maali.

Ahdistus kasvoi, mutta samalla kasvoi myös väsymys. Olin niin poikki, että luovutin. Menin nukkumaan erätauon aikana. Ihan en kuitenkaan saanut unenpäästä kiinni. Unensekaisessa välitilassa kuulin, kun Mikko Innanen huutaa Pyry Soirin nimeä. Maali. Nukahdin hymy huulillani. Rest is history.

Aamulla päivitin tietoni ajan tasalle. Glen Kamara teki ensimmäisen maajoukkuemaalinsa ja Suomi voitti ottelun 2-0. Totta se on. Suomi on pelannut Kansojen liigassa neljä peliä ja saavuttanut otteluista täydet pisteet. Aikaisemmilta vuosilta tuttu apatia ja pettymys ovat vaihtuneet toivoon ja innostukseen. Voitot eivät ole kiinni yhdestä pelaajasta. Ratkaisijoita ovat kaikki kentällä olijat. Tahtotila ja usko omaan tekemiseen näkyy katsomoon saakka. Myös makuuhuoneeseen, jos on sattunut nukahtamaan ottelun aikana. Juuri tällä hetkellä on hienoa olla suomalainen fudis-fani.