Tuskaa, ei hikeä

Pimeys on iskenyt vasten kasvojani. Urheileminen ei kiinnosta. Netflix, suklaa ja sohva kiinnostavat. Pyrin käymään rutiininomaisesti salilla 2 kertaa viikossa. Enempään en pysty.

Yhdellä viikolla kävin kokeilemassa juoksua. Tein sen pitkän opintopäivän jälkeen rättiväsyneenä. Hölkkäsin valehtelematta noin kilometrin matkan. En todellakaan saavuttanut flow-tilaan. Voin pahoin, sykkeet olivat katossa, mutta silti en saanut kunnolla hikoiltua. Koirakin katsoi minua hiukan ihmetellen. ”Onko tässä nyt mitään järkeä?” Päätin kävellä.

Joskus on hyvä hidastaa. Neuroottinen mieleni ajattelee jo joulun herkkuja. Niitä varten olisi hyvä rakentaa reserviä. Olla tikissä, jotta voi hyvillä mielin höllätä. Tämä on nyt oppimisen ja itsensä kuuntelun paikka minulle. Elämässä tapahtuu liian paljon asioita. On liian kiivas tahti. Sen vuoksi urheilun pitää tapahtua rauhallisella sykkeellä ja rennosti. Pieni hidastaminen on välillä ihan ok.