Penkkiurheiluvuosi 2018
Vuoden viimeinen päivä. Aika tarkastella menneen vuoden urheiluelämyksiä. Niitä, joiden vuoksi ei uni tule silmään. Niitä, joiden takia syke tekee maksimisuorituksen istuma-asennossa. Niitä, joita muistellaan vielä vuosienkin päästä.
- Kulta-Iivo. Meidän Iivo. Iivo. Ei pääse yli eikä ympäri. Korean olympialaiset (en edelleenkään osaa kirjoittaa Pyeongchang ilman googlaamista) ja toiseksi viimeinen kisapäivä. Lähtölaukaus oli Suomen aikaan muistaakseni klo 7 lauantaiaamuna. Verrattain aikaisin ihmiselle, joka tykkää nukkumisesta. Käperryin sohvalle kahvikuppi kädessä. 50km on pitkä matka. Se on pitkä myös sohvalta katsottuna. Iivon irtiotto alkuvaiheessa aiheutti pelkoa ja ahdistusta. Niinhän siinä kävi, että venäläinen otti kiinni. Se ei silti estänyt sitä, mikä oli tarkoitettu tulemaksi. Kirjoitettu tähtiin. Iivo hiihti kultaan. Siinä unohtui Lahti 2001. Unohtui köyhät ja kuivat hiihtovuodet. Unohtui väsymys, flunssa ja kaikki mahdollinen paha. Oli vain suomalaisen saavuttama olympiakulta.
- Marjamäen aika. Siihen ei ole mitään yhtä hetkeä tai ottelua. Enemmänkin kyse on yleisesti tunnelmasta, joka väritti Suomen miesten jääkiekon maajoukkuetta Laten aikana. Loppuhuipennuksena olivat olympia- ja MM-turnaukset. Olisin antanut kaiken, ihan kaiken anteeksi, jos MM-kisoissa olisi menestytty. Mutta ei niin ei. Harvoin olen yhtä vahvasti kulminoinut joukkueen menestymättömyyttä valmentajaan (toinen poikkeus: Mixu Paatelainen), mutta tässä kohtaa en löytänyt muuta syyllistä. Laten aika on onneksi ohi. En nimittäin enää koskaan enää halua itkeä itseäni uneen Pikku G:n Solmussa-kappaletta kuunnellen. Johonkin vedän rajan.
- Huuhkajat. Vihdoin on hurmosta ja iloa. Vihdoin kentältä poistutaan päät pystyssä. Jos tulee itku, niin se on ilosta. 0-1 Suomen voittoon päättyneen Viro-vieraspelin maali lisäajalla oli itselle ikimuistoisin. Laitoin Whatsappin perhechättiin pelkän pukki-emojin. Kaikki tiesivät heti, mistä oli kyse. Aion pitää kiinni tästä ilosta ja uskosta myös ensi vuoden puolella.
- Belgia-Japani 3-2. Otteluita joista valita, oli vaikka kuinka paljon. Mutta tämä peli oli sellainen, jonka aikana sykkeeni nousi taivaisiin, vaikka istuin käytännössä koko matsin. En vain voinut uskoa, sitä mikä tapahtui. Vaikka se kaikista uskomattomin jäi lopulta toteutumatta, oli ottelussa silti nopeatempoisuudessaan ja tapahtumarikkaudessaan juuri sitä taikaa, mitä jalkapallossa parhaillaan on.
- Football´s coming home. Kovin henkilökohtainen tunne-elämys tapahtui etelä-savolaisen pikkukylän hiekkatiellä heinäkuussa 2018. Olin aamulenkillä. Sitä tapahtuu harvoin. Edellisellä viikolla oli kuitenkin tapahtunut jotain vielä historiallisempaa. Englanti oli voittanut arvokisoissa ottelun rangaistuslaukauskilpailun kautta. Englannin valmentajana oli Gareth ”euro -96 epäonnistuja” Southgate. Kuuntelin Ylen MM-radion Englantijaksoa, jossa soitettiin The Lightning Seedsin Three Lions tai tuttavallisemmin Football´s coming home-kappale. Siinä aamuauringon paisteessa sain lähes uskonnollisen kokemuksen ja tunteen siitä, että Englanti voittaa MM-kultaa. Sen kuuluu voittaa. No, niin ei tapahtunut. Mutta se hetki, kun uskoin tietäväni, että voitto tulee, oli upea.