Urheilumuistoja osa 1: Mika ja punaiset posket

Tässä kirjoitussarjassa muistelen menneitä. Nyt on aika kääntää katse loppuvuoteen 1995. Suomalaismiehet olivat tuolloin mäkihypyn huipulla. Yhtenä kirkkaimmista tähdistä oli Mika Laitinen. Omissa pikkutytön muistikuvissani hän oli komea ja punaposkinen mies. Tervehenkinen urheilija. Elovena-tytön poikaversio.

Keski-Euroopan mäkiviikko hypättiin aina uuden vuoden tienoilla joulun pyhien jälkeen. Koska suomalaiset pärjäsivät, noita kilpailuja katsottiin ihan tosissaan. Mika Laitinen kaatui uuden vuoden aattona 1995 draattisesti Garmisch-Partenkirchenin kisan harjoituksissa. Luitakin taisi mennä poikki. Muistan lähinnä sen hämmentyneen ja jopa pettyneen tunteen, jonka tieto kaatumisessa sai aikaan omassa pienessä lapsen mielessäni. Urheilijat olivat tuohon aikaan kuin yli-ihmisiä. Heille ei voinut tapahtua mitään pahaa. Silti tapahtui. Kaatumista näytettiin (omissa muistikuvissani) uutisissa monta kertaa. Hidastuksia siitä, kun Laitinen pyörii holtittomasti mäkimontussa.

Vaikka Mika elimellisesti kuntoutuikin mukaan kisoihin vielä saman kauden aikana, muistan, ettei hän enää ollut se sama mies. Ei ainakaan minun mielessäni. Mukana oli pelko. Ehkä kaatumisesta. Ehkä epäonnistumisesta. Laitinen ei enää palannut samanlaiselle henkilökohtaiselle huipulle, kuten aiemmin.

Omaan tuolloiseen lapsen mieleeni jäivät juurikin se ristiriita punaposkisen pojan ja montussa velttona kierivän miehen välillä. Se oli pelottavaa, kun tajusi, että mitä vaan voi käydä. Ei vain urheilussa, vaan myös elämässä. Toisena hetkenä iloitaan ja seuraavaksi on luut murskana. Sellaista on elämä.