1-vuotissyntymäpäivä

Minun oma rakas pieni blogini täyttää tänään vuoden. Ei uskoisi. Odotusaika oli pitkä ja tuskallinen. Se kesti vuosia. En edes tiennyt odottavani jotakin syntyväksi. Jokin kyti pinnan alla pidemmän aikaa. Halusin kirjoittaa, mutta en tiennyt miten ja mitä. Tasan vuosi sitten 6.2.2018 iski yllättävä tarmonpuuska, jonka tulosta tämä kaikki on. Sillä kun kerran aloitin, en voi enää lopettaa.

Mannerheimin lastensuojeluliiton mukaan 1-vuotias lapsi oppii koko ajan uusia asioita. Rajaton luottamus omiin kykyihin ajaa kokeilemaan ja testaamaan omia rajoja. Ympäristön virikkeillä on suuri merkitys älylliseen kehitykseen, jota stimuloi muiden antama palaute ja ärsykkeet. Samalta tuntuu tämän pienen taaperoblogin kanssa. Koko ajan opin uutta. Kirjoittamisesta. Havainnoimisesta. Siitä, miten ilmaista jotakin, jonka sanoittaminen on vaikeaa. Annan itselleni myös luvan oppia. Aina ei tarvitse tulla täydellistä eikä edes hyvää. Riittää, että tulee jotakin. Seuraavalla kerralla voi aina yrittää hiukan enemmän.

Ympäristön virikkeitä kaipaisin enemmän. Niiden vähäisyys on osin oma syyni. Missään en itsestäni huutele tai mainosta. Sen kuitenkin sanon, että kaikki kommentit, tykkäykset ja muut mukavat eleet olen säilönyt sydämeni sopukoihin. Kiitos niistä. On kivaa, kun luette.

Miltä nyt sitten tuntuu? Olen ylpeä itsestäni. Tähän on tultu. Eteenpäin on menty. Mutta tärkeimpänä kaikesta: matka jatkuu. Paljon on edessä. Hiihdon MM-kisat kolkuttelevat jo nurkan takana. Mahdollisesti urheilen myös itse tarinan arvoisesti. Jäädään katsomaan kuinka tässä käy. Jatkan haparoivin askelin eteenpäin.