Sisäistä monologia

Non niin. Suomen miesten jalkapallomaajoukkue hävisi eilen Bosnia-Hertsegovinalle. Kyseessä ei ollut tiukka vääntö vaan 4-1 häviö. Kävin itse ottelun aikana ja sen jälkeen sisäistä kamppailua entisen ja nykyisen minäni kanssa.

Entinen (jatkossa E): ”Tällä maalierolla kisamatka on peruttu. Maalinedustapelaaminen muistuttaa kauhealla tavalla jostain menneestä. Kenelläkään ei ole tilanne hallussa ja kaikki ovat paniikissa. Mitä minä sanoin!”

Nykyinen (jatkossa N): ”Rauhoitutaanpas sekä siellä kentällä että kotona. Mitään ei ole menetetty ja kaikki on edelleen omissa käsissä. Tämä ei ollut hyvä peli eikä siitä pääse yli eikä ympäri. Maajoukkueen analyytikot käyvät pelin läpi ja oppivat virheistä. Pelaajien ja kannattajien on parempi keskittyä tulevaan kuin velloa tappion syövereissä.”

E. ” Ei ole mitään tulevaa. Tai siis on: tumma ja ahdistava deja vu, jossa pallo aina lopulta löytää tiensä Suomen maaliin. Nyt tullaan vielä häviämään Armenialle tai pahimmassa tapauksessa Liechtensteinille. Joo, niin siinä käy. Emme pelkästään menetä melkeinpä varmaa kisapaikkaa, vaan menetämme sen nöyryyttävällä tavalla. Kaikki tulevat nauramaan meille.”

N: ”Eipäs mennä asioiden edelle. Suomella on edelleen erittäin hyvät mahdollisuudet EM-kisoihin. Ei tällä kierroksella vielä, mutta tulevissa peleissä. Tarvitaan ainakin kaksi voittoa, mielellään kolme. Ja jos jotain käy, niin meillä on vielä Kansojen liigan loppupelit.”

E. ”Ihan sama. Häviämme kaikki pelit tästä ikuisuuteen. Pukki on menettänyt loisteensa, Jasse Tuominen ei enää ikinä syötä omilleen ja Lukekin on lopulta tavallinen kuolevainen. Voidaan lopettaa jalkapallon peluu lopullisesti Suomessa. ”

N: ”Tässä hetkessä meillä on kaikki mahdollisuudet onnistua. Ei voi alkaa pelkäämään vaan pitää uskaltaa mennä ja tehdä. Rive ei varmasti ole antanut periksi. Minäkään en anna.”