Temppelini

Täytän tänään vuosia. En hirveän paljon, mutta en kauhean vähänkään. On ristiriitainen olo. Oman ikänsä huomaa selkeimmin muista saman ikäisistä ihmisistä. Ajattelee ehkä, ettei tuo nyt enää ihan nuori ole. Sitten muistaa, että on itse yhtä vanha. Usein huomaan kuvittelevani jostakin toisesta, että mehän olemme suunnilleen saman ikäisiä. Myöhemmin saattaa selvitä, että ikäeroa on kymmenen vuotta tai enemmänkin. Ennen olin työyhteisön nuorin. Nyt enemmän senioriporukkaa.

Olen kurittanut kehoani monilla eri tavoilla monien vuosien ajan. Joskus nuorena intensiivisesti syömisiäni rajoittaen. Liiallisuuksiin mennen ja pakkomielteisesti jumpaten. Nyt on löytynyt se lempeämpi tapa. Armollisempi. Toki pidän tietyntyyppisestä rääkistä ja siitä, että urheilu ja liikunta tuntuu jossain. Erona on nykyään se, että osaan myös kuunnella itseäni jos joku päivä tuntuukin siltä, että keho kaipaa jotain kevyempää. Luulen, että juuri tämän kuuntelun ansiosta olen pystynyt tekemään liikunnan saralla enemmän ja parempia suorituksia kuin aiemmin. En enää rankaise itseäni liikunnalla, vaan nautin siitä.

Uuden ikävuoden kynnyksellä paljastan nyt kaikelle kansalle kaksi asiaa:

• Minusta ei koskaa tule olympiaurheilijaa, vaikka sitä niin kovasti toivoin.
• Sain lipun jalkapallon EM-kisoihin. Matkustan Pietariin. En vielä tiedä miten, mutta sinne olen menossa.