Paluu nykyaikaan

Saksan Bundesliigan ottelut käynnistyvät lauantaina yli kahden kuukauden tauon jälkeen. Rehellisesti sanottuna en ole Bundesliigaa aiemmin intensiivisesti seurannut, mutta kyllä sitä nyt on vain katsottava. Nostalgiaotteluissa ja uusinnoissa on oma tunnelmansa (Kiitos Yle ja Viaplay), mutta reaaliaikainen urheilu on silti oma juttunsa. Ei siitä pääse mihinkään.

On jännä pohtia aikaa kaksi kuukautta sitten. Sehän oli ihan äsken. Toisaalta tuntuu, että silloin elettiin aivan erilaisessa todellisuudessa. Tuolloin tuntui vaikealta kuvitella, että jalkapallo pysähtyisi. Tai että korona jotenkin oikeasti koskettaisi itseäni. Joo, joo. Italia oli jo pahassa jamassa ja tartunnat kasvussa Espanjassa. Silti se, että virus vaikuttaisi omaan elämään, tuntui jotenkin kaukaiselta.

Muistan, kun uutiset alkoivat täyttyä Suomen tartuntatilastoista ja kuolleista. Yhtäkkiä arki oli erilaista. Iltaisin oli vaikea saada ahdistukselta unta. Tuntui, että läheisten suojeleminen oli omalla vastuulla. Virus tulee hyökyaallon lailla päälle eikä mitään ole tehtävissä. Normaalit rutiinit katkaistiin kuin veitsellä: kuntosali, jalkapallon seuraaminen, ystävät ja perhe. Tilalle tuli ulkoilu, videopuhelut, leipominen ja etätyö.

Sen olen kyllä huomannut, ettei penkkiurheilu ole omalla arvoasteikolla kovin korkealla. Älkää käsittäkö väärin. Minä rakastan sitä. Oi Valioliiga kuinka sinua kaipaankaan. Ja EM-kisat Huuhkajien kanssa. Ajoittain koen pelkoa siitä, jos kisat perutaan kokonaan. Mitä minä sitten teen! Aikuisten oikeasti sanon kuitenkin tämän: sarjat voidaan minun puolestani pitää tauolla vaikka kaksi vuotta, jos se turvaa ihmisten elämää ja hyvinvointia. Tämä ei kuitenkaan nykytiedon varassa ole enää niin yksinkertaista.

Yhteiskunnat on avattava uudelleen. Hallitusti ja rajoitetusti, mutta avattava yhtä kaikki. Minä aion ottaa siitä irti sen minkä saan. Katson Bundesliigaa ja ostan jäätelökioskilta kevään ekan jätskin. Elämän (niin kauan kuin sitä on) on jatkuttava.