Jotain niin hienoa

Viime viikonloppu oli urheilun juhlaa. SAUL:in juhlaa. Ai ette ole kuulleet vai? Mitä ihmettä?! Suomen aikuisurheiluliitto järjesti yleisurheilun SM-kisat Jyväskylässä. Ikäihmissarjat alkavat 30 ikävuodesta ja pikkuveljeni oli paikalla. Hänen lajeinaan ovat pitkän matkan juoksut. Erinäisistä syistä johtuen (kilpailupaikalle pitää, siis ihan oikeasti pitää, ilmoittautua viimeistään 90 minuuttia ennen kisan alkua) hän kilpaili vain yhdessä lajissa. Kahden osanottajan sarjassa tuli kultaa. Kelatkaa. Olen sukua Suomen mestarille.

Perheenjäsenen upean suorituksen lisäksi mieleen jäi kytemään taas kerran jotakin. Koronasta ja kisojen vähäisestä julkisuudesta johtuen paikalla ei ollut paljon katsojia. Kuitenkin kaikki mitä näin, oli todellakin katsomisen ja hurraamisen arvoista. Kaikista iäkkäimpien sarjat kisattiin erikseen jo torstaina, joten niitä en päässyt seuraamaan. Kuulin kuitenkin, että esim. miesten 90-v sarjan seipäässä kultaa tuli 1,40m tuloksella. Ihan livenä sain kunnian seurata 10 000 metrin kisaa, jossa reilusti yli 60-vuotiaat miehet pitivät radalla kovaa vauhtia. Ja se sinnikkyyden määrä kaikissa sarjoissa. Vaikka voittajat olisivat tulleet maaliin ties milloin, saatoit silti kamppailla oman sarjasi mitaleista. Tai sijoituksesta. Tai itseäsi vastaan ja omasta ennätyksestä.

Se, että tulet maaliin 10 minuuttia muiden jälkeen ja kuitenkin vedät vielä timanttisen loppukirin. Se on urheilun ja ihmisyyden juhlaa. Upea osoitus sinnikkyydestä ja liikunnan ilosta. Itsensä voittaminen on se suurin voitto. Tässä blogissa olen julistanut lukemattomia kertoja alkavani harrastaa ties mitä kaikkea. Nyt julistan taas kerran. Harkitsen vakavasti juoksuharrastuksen aloittamista. Siis ihan oikeasti vakavasti. Tavoitteena voisi olla ensi vuoden SAUL:in SM-kisat. En tiedä vielä millä matkalla. Ja että vaihdanko välissä lajia vaikka kuulantyöntöön. Mutta tällaista siis haudon mielessäni.