Ensimmäinen tappio EM-kisoissa ikinä

Suomi kärsi eilen 1-0 tappion Venäjälle. Jos eläisimme noin kolmen vuoden takaista aikaa, siinä ei olisi mitään kummallista. Ei siinä tavallaan ollut nytkään, mutta odotukset olivat, tahtoi tai ei, korkeammalla. Ylen kisastudiossa oli jo spekuloitu jatkopaikalla ja sillä, minkälaisissa skenaarioilla Suomi sinne voisi mennä. Jatkopaikan varmistaminen oli ollut puheissa. Hesari hehkutti Suomen olevan seuraava Islanti. Stooop stop stop stop tykkänään. Pidetään mielessä se, että kyseessä on Suomen ensimmäinen tappio EM-kisoissa. Ikinä. Koskaan. Jos mietitään ihan vain tuon lauseen kautta, niin voimme olla ylpeitä. Sehän on ihan huikeaa. Kyseessä oli toki myös toinen ottelumme arvokisoissa koskaan, mutta silti. Tappio ei tässä kohtaa ole mikään maailmanloppu.

Suomi pelasi hyvin. Se pelasi huomattavasti paremmin kuin Tanskaa vastaan. Ottelu ei ollut pelkkää myllytystä yhtä maalia kohden, vaan Suomi piti palloa ja onnistui myös tekemään omaa peliä. Toisaalta hyökkäykset tyssäsivät turhan usein harhasyöttöihin tai viimeistään jonkinlaiseen epäonnistumiseen, kun oli laukaisun aika. Toki on hyvä huomioida, että Suomihan teki ottelussa yhden maalin. Pahaksi onneksi se oli paitsio, mutta sinällään kuvio oli Suomelle tuttu. Keskitys, joka tuli tällä kertaa Jukka Raitalalla, tavoitti Pohjanpalon pään ja siitä maalin. Vaikka kuinka pidän VAR:sta, tällä kertaa se lievästi sanottuna ärsytti. Epävarmat pikseliviivat sen kuitenkin jälkikäteen todistivat: paitsio se oli.

Haluan kuitenkin sanoa kaikille ja eritoten itselleni seuraavaa: Suomi pelasi hyvin. Nyt kävi näin ja se ärsyttää. Kaikki on kuitenkin edelleen omissa käsissä ja jatkopaikka ulottuvilla. Se on jo paljon enemmän kuin moni ennen turnausta ja harjoitusotteluiden jättämässä tunnelmassa odotti. Tim Sparv ei pelannut ja se on aina Suomen kannalta huono, mutta joukkueen esitys osoitti, että Suomi ei kaadu yhteen mieheen. Belgia on parhaassa tapauksessa varmistanut jatkopaikan ennen viimeistä ottelua, joten sekin voi jollain tasolla vaikuttaa. Ja periaatteessa ihan sama. Suomi voi edelleen mennä jatkoon voittamalla viimeisen pelin.

Loppuun vielä pari lisähuomiota. Minullahan oli alun perin lippu Suomi-Venäjä-peliin. Kyllä se jossain sielun syövereissä tuntui, kun katselin ottelua, suomalaista yleisöä ja aurinkoista keliä. Toisenlaisessa maailmassa, siinä edellisessä, minä olisin ollut paikalla. Tästä päästäänkin sitten toiseen huomioon. Katsoin nimittäin peliä rakkaan serkkuni kanssa. Hän on myös pitkän linjan jalkapalloihminen ja intohimoinen sellainen. Huomasin kuitenkin selvän eron meidän välillämme. Kun minä halusin pitää positiivista virettä yllä ja kannustaa Suomea, hänellä oli enemmän kauhukuvat mielessä. Jokainen Venäjän pallo oli menoa ja kaikki näyttäytyi Suomen pelin huonoutena. ”Miksei ne vie sitä palloa pois.” ”No nyt se on sitten tässä.” ”Eihän noi suomalaiset pysty edes hyökkäyksiin.” Grrr. Aaah. Puuh. Ei näin. Haluan katsoa Suomen pelejä vain ja ainoastaan sinivalkoisten lasien läpi täynnä uskoa ja toivoa omiini. Haluan elää siinä harhaisessa ja ihanassa maailmassa, jossa joka ikinen Suomen hyökkäys voi ja useimmiten päättyy maaliin. Maailmassa, jossa Hradecký torjuu jokaisen kudin, Arajuuri peittää laukaukset ja Pukki ja Jolle kipittävät vastustajien puolustuslinjan ohi kohti maalia ja aurinkoa. Tämähän toteutuu harvoin, mutta peliä on nautittavampi seurata, kun uskon sokeasti Suomen voittoon. Minulla on vielä hetki aikaa mentaaliharjoittelulle, sillä Suomen ratkaisupelit pelataan ensi maanantaina.