Hu hu huudetaan
Kaikenlaiset teoreettisetkin mahdollisuuden Huuhkajien jatkopelien osalta hävisivät eilen, kun alkulohkojen viimeiset pelit saatiin päätökseen. Vaikka olinkin itse aika vakain mielin Belgia-ottelun jälkeen eli että tämä oli tässä, niin silti huomasin katsovani pelejä niin sanotusti sillä silmällä eli kiiluvin ja toiveikkain silmin rukoillen, että pompi nyt pallo kerrankin meille. Ei pomppinut ei, vaan pelit on nyt Huuhkajien osalta pelattu. Haluan sen vuoksi tässä kohtaa käydä joukkuetta läpi niiltä osin kuin sen tunnen ja kiittää pelaajia.
Lukas Hradecky. Ihanan rento ja rempseä mies haastatteluissa, mutta kentällä ylimaallinen peto, jonka hermo kestää paikassa kuin paikassa. Tanska-pelin rankkaritorjunta, vaikkakin laukaus oli huono, oli timanttinen. Se huuto ja pörhistely jälkikäteen. Joku toinen olisi voinut siinäkin epäonnistua, mutta Hradecky venyi. Ihailen lisäksi hänen kykyään mennä eteenpäin eikä jäädä vellomaan vaikkapa Belgia-pelin maalikehikosta pomppineeseen palloon. Sille tosiaan (v***u) voinut mitään (häntä lainatakseni), joten turha jäädä vellomaan. Suomi ja Hradecky kuuluvat kisoihin.
Jukka Raitala. Jostain syystä minulla ei ollut ennen kisoja selvää muistikuvaa Raitalasta. Tai siis tiesin kyllä hänen olevan olemassa, mutta pelaajana en jotenkin ollut riittävästi noteerannut. Se muuttui nyt täysin. Hän on hiljainen ja varma. Ei välttämättä näkyvin (paitsi toki Pohjanpalon kuuluisassa paitsiomaalissa ja täydellisesti osoitetussa keskityksessä), mutta se on nimenomaan ehkä tärkeintä. Ei ole esillä, koska ei tee virheitä. Hänen olemuksessaan on jotakin rauhoittavaa.
Joona Toivio. Arajuuren kanssa puolustuksen uhrautuva ja kaiken peliin laittava kaksikko. Työjuhta ja tehokas pelinavaaja, jos vain pallo hänelle pelataan ja tilaa on. Olemus on aina rauhallinen ja varma, jollain tavalla poliisimainen: ”täällä ei ole mitään nähtävää”. Siinä missä välillä pelkään toppariparin ylilyöntejä, Toivio ei petä koskaan.
Paulus Arajuuri. Arajuuren aurinkoisessa hymyssä Maamme-laulun aikaan on jotain sykähdyttävän tarttuvaa. Hänessä kiteytyy se onni, mitä katsomossakin tunnetaan siitä, kun Suomi vihdoin pelasi arvokisoissa. Se on niin hienoa, ettei vain voi olla iloitsematta. Häntä on kuvailtu ihmiseksi, joka nauraa silloinkin, kun blokkaa pallon munillaan. En tiedä miltä se tuntuu, mutta annan silti kunnioitukseni siitä. Kaikki peliin. Lisäksi vielä erityishuomautus siitä, että hän tuntuu olevan mies, joka todella puhuu tunteistaan. Ei jakele pelin jälkeisissä haastatteluissa latteuksia, vaan kertoo tosiaan mitä on mielen päällä. Ihailtava piirre.
Daniel O’Shaughnessy. Ainoa Veikkausliigan pelaaja koko joukkueessa, mutta (ja en halua tällä dumata Veikkausliigaa) sitä ei huomannut ollenkaan. Näyttää ensisilmäyksellä pieneltä ja nuorelta pojalta, mutta kentällä on enemmän kuin tilansa täyttävä mies. Oi kuinka onnekkaita olemmekaan, ettei hän valinnut Irlannin maajoukkuetta edustaakseen. On varmuudella tärkeä osa tulevaisuuden maajoukkueen ydinrunkoa.
Jere Uronen. Uronen oli se, joka syötti Pukilta saadun pallon suoraan ja täydellisesti Pohjanpalon päähän Tanska-ottelussa ja rest is history. Toi usein palloa hyökkäyspäätyyn ja tuki muutenkin hyökkäyksissä. Näissä kisoissa Uronen sinetöi oman roolinsa Suomen joukkueen tärkeimpänä nousevana laitapuolustajana. Voisi helposti ajatella, että häviää muille fyysisyydessä, mutta voittaakin useimmat ketteryydessä ja nopeudessa. Antaa aina enemmän kuin ensinäkemältä voisi olettaa.
Robin Lod. Vasta Belgia-pelissä sen kunnolla tajusin, Lodin pitäisi pelata useammin kärjessä Pukin tai Pohjanpalon parina, jotta hänen vahvuutensa tulisivat parhaiten esiin. On erittäin taitava pallon kanssa, jopa epäsuomalaisen (?!) taitava. Syötöt tuntuvat aina menevän omille ja uskaltaa pelata rohkeastikin hyökkäyspään suuntaan. Rehellisen oloinen ihminen, joka myös tunnusti Belgia-ottelun päätteeksi että vastustajan maalit olivat vähän kuin odotettavissa.
Glen Kamara. Kirkas jalokivi, jonka voi ennustaa tulevaisuudessa pelaavan jossakin isossa seurassa (ehkä Valioliiga?). Näen sen jo. Kentällä Kamara osaa suojata palloa ja syötöt päätyvät järjestään aina omille vaikeissakin paikoissa. Ei mässäile maaleilla, mutta se ei haittaa, koska maalinteko ei kuulu hänen rooliinsa. Kun Sparv joskus piiiiiitkällä pitkällä tulevaisuudessa väistyy maajoukkueesta, tulee Kamarasta Suomen kapellimestari.
Tim Sparv. Johtaja isolla J:llä ja niin paljon enemmän. Joukkueen kulmakivi, tukiverkko, seinä, jota vasten nojata. Liikkuminen ajoittain kuin vanhalla miehellä. Veljeni arvioi Sparvin pelaavan tällä hetkellä ilman eturistisidettä. Belgia-pelissä kääntyminen ja suunnanvaihdokset olivat jäykkiä, mutta pelin johtaminen ja sijoittuminen korvaamatonta. Käy koko ajan keskustelua Kanervan sekä kentällä pelaajien kanssa siitä, missä kenenkin tulee olla. Ei ole koskaan myöhässä. Tekee pelikavereistaan ja Suomesta kokonaisuutena aina paremman kun on kentällä, ristisiteen kanssa tai ilman.
Teemu Pukki. Tuntuu pahalta ajatella, että Teemu on ehkäpä itse pettynyt omaan panokseensa kisoissa. Pakkohan se on sanoa ääneen: kaikki varmasti odottivat juuri häneltä edemmän. Jos kuitenkin otetaan huomioon viiden viikon pelaamattomuus ennen kisoja ja se raskas ja kova työ mitä Puksu on tehnyt sen eteen, että edes koko kisoihin päästiin niin sanon näin: se on ihan okei Teemu. OIet silti meidän sankari ja idoli ja toivomme, että teet meidän ylpeäksi maaleillasi ensi kaudella Valioliigassa.
Joel Pohjanpalo. Tulee ihan kylmät väreet, kun miettii että Pohjanpalon ura oli aikanaan lähes katkolla loukkaantumisten vuoksi. Aina vuosien aikana näimme joskus pilkkeen siitä mitä hän voisi olla, sitten tuli joku vamma ja katkaisi kaiken. Nyt, koko Euroopan edessä, hän onnistui. Puskumaali Tanskaa vastaan oli täydellinen. Se kehon heittäytyminen, ajoitus ja voima, mitä hän sai keskityspalloa kohden, hakee vertaistaan. Ja joo joo, Venäjä-maali oli paitsio, mutta silti: miten hieno taidonnäyte sekin oli. On upeaa seurata jonkun noin kunnianhimoisen ihmisen menestystä.
Jokainen joukkueen osanen on ollut tärkeä sekä kentällä että sen ulkopuolella. Alkuperäinen suunnitelmani oli käydä joka ikinen pelaaja läpi, mutta en viitsi kiduttaa teitä lukijoita siellä (huhuu!) tyhjänpäiväisillä jorinoilla pelaajista, joiden lahjakkuutta ja taitoja en kunnolla tunne. Sanottakoon vielä, etten varmastikaan osaa ikinä pukea sanoiksi sitä kiitollisuutta ja kunnioitusta mitä tunnen Suomen joukkuetta ja pelaajia kohtaan. Kiitos, että juuri te veitte meidän kisoihin ja kiitos, että saimme kokea tätä ylpeyttä ja innostusta siitä. Se oli ainutlaatuista, mutta toivottavasti ei ainutkertaista. Joku sanoi sen hyvin: en ihan erilainen häpeä ja suru pelata Andorraa vastaan karsinnoissa tasan kuin hävitä kisoissa Belgialle. Ja se on totta. Nyt ei tarvitse jossitella tai elää sitten kun maailmassa: olemme kokeneet sen. Vakaa uskomukseni on, että se koetaan vielä uudestaan eikä siihen mene sukupolvien mittaista aikaa.