Heinäkuun 11.

Kun jalkapallon EM-kisat alkoivat tasan kuukausi sitten muistan ajatelleeni, että ne kestävät pienen ikuisuuden. Tunne oli samanlainen kuin joskus kesäloman alussa eli että on vaikea kuvitella aikaa, jolloin loma loppuisi. Tänään on kisojen viimeinen peli ja kisat ovat pian ohi. Kuukausi on mennyt silmän räpäyksessä. Oikeastaan tuntuu siltä, että ensimmäinen alkulohkokierros kesti ikuisuuden ja sen jälkeen loppu oli yhtä hujausta. Hyvä esimerkki tästä on se, että Huuhkajien mukana olo tuntuu joltakin kaukaiselta asialta. Ihan kuin siitä olisi pidempikin aika, kun jännättiin Suomen ensimmäistä arvokisapeliä ikinä ja nyt ollaan siis tässä.

Tänään finaalissa kohtaavat Italia ja Englanti. Maat, joilla kummallakin on paikka sydämessäni ja joille toivon vain ja ainoastaan hyvää jalkapallon saralla. Tänään toisesta tulee voittaja ja toisesta häviäjä. Se on karua totuus, mutta niin urheilu toimii ja juuri sen vuoksi sitä seurataan. Jotta näemme kuka on sillä hetkellä paras ja voittamaton. Jotain rippeitä siitä tulevasta glooriasta on havaittavissa jo, kun katsoo joukkueiden tuuletuksia pudotuspeleissä tehtyjen maalien ja voitettujen otteluiden jälkeen. Kyse on vain maalista, mutta esimerkiksi Englannin Ukraina-voitolla tuntui olevan paljon suurempi merkitys. Se tapa, jolla pelaajat juhlivat jokaista maalia ja ikään kuin kasvoivat uskomaan voittoon niiden tekemisen myötä, oli upeaa. Siinä silmiemme edessä he ymmärtävät, että kaikki kunnia ja mestaruus on heidän tavoitettavissaan.

Aah. Menen taas syviin vesiin, kun ajattelen finaalin merkitystä kummallekin maalle, mutta siitä ei vain pääse mihinkään. Se ON iso juttu. Suuri asia Italialle, mutta jos nyt ihan pohjamutia kaivetaan, niin vielä isompi asia Englannille. Ja sen vuoksi toivoisin niin kovasti, että Englanti tämän pelin veisi. Jotta he eivät joudu taas pyörimään öitä sängyissään ja miettimään kaikkia niitä menetettyjä mahdollisuuksia ja mestaruuksia, joita olisi voinut olla jos vain olisi käynyt niin tai näin. Jotta kukaan yksittäinen pelaaja ei joudu kärsimään syntipukin ja mestaruuden pilaajan leimasta. Jotta englantilainen jalkapallo saisi edes hetken verran nauttia sitä arvostusta ja kunniaa, mikä sille kuuluu, mutta jota liian usein varjostaa maan kannattajien ajoittainen idioottimainen käyttäytyminen.

Kuten jo eilen totesin, Englannilla on kaikki mahdollisuudet voittaa ottelu. Italia on kova vastus eikä anna mitään ilmaisesti. Italia haluaa päästä useamman vuoden jälkeen taas eurooppalaisen jalkapalloilun kunniapaikalle ja kieltämättä sen otteet tässä turnauksessa siihen oikeuttaisivat. Kaikki on kiinni yhdestä pelistä, mahdollisesti yhdestä maalista. En tiedä miten pelaajat sen tekevät, sillä oma kanttini ei kestäisi. Siis sitä, että voisin olla tyrimässä maani mahdollisuuksia menestyä. Tilanne tuleekin katsoa juuri vastakkaisella tavalla. Taisi olla vähälle peliajalle jäänyt Jack Grealish, joka totesi jotenkin niin, että hän pyrkii nauttimaan joka hetkestä jonka kentällä saa kokea maataan edustaen. Juuri niin otteluun kuuluukin lähteä. Ei pelkäämään, vaan nauttimaan pelaamisesta ja siitä, että siihen on mahdollisuus. Odotan yhtä kaikkien aikojen hienoimmista loppuotteluista.