Askel kerrallaan

Olin viikko sitten portaissa. The portaissa. Sellaisissa, jotka kohoavat korkealle mäelle. Sinne mennään treenaamaan. Noustaan vauhdilla ylös ja hölkötellen alas. Erilaisia askellustekniikoita, nopeaa ja hitaampaa. Puuskutusta, poskien punaa ja taukoja laella käsiin nojaten. On erilaisia tyyppejä: ne jotka ovat tosissaan, ne jotka ottavat rauhallisesti. Toiset jouksevat mäeltä myös alas, toisen käyttävät sen ajan palautumiseen. Jotkut ohittavat, toiset menevät omaan tahtiin ja hitaasti.

Olin unohtanut kuinka kivaa ja tehokasta se on. Vaikka asun lähellä, niin olen silti riittävän kaukana. Nyt päätin, että alan ottaa tästä kertaviikkoisen rutiinin. YHDEN kerran viikossa portaisiin. Olin heti tiistaina menossa. Mutta sitten tuli muuta. Treenikaveri ei päässyt mukaan. Heti alkoi sisäinen monologi ja kamppailu. Pohdin ajankäyttöä. Sinne menemiseen kuluu liiaksi aikaa. Jaksanko juosta? Jos kävelen, aikaa kuluu vielä enemmän. No entäs sitten pyörä. Sen haku kellarista vie aikaa (?!). Ehkäpä jos kuitenkin menen vain oikein pitkälle kävelylenkille.

Lopputulos: en mennyt portaisiin. Kävin pitkällä ja ripeätahtisella kävelyllä. Aikaa kului varmasti ainakin yhtä paljon. Jäin miettimään omia tekosyitäni ja sitä, miten vaikeaa ihmistä on motivoida. Mieli keksii aina syitä viivyttää oli kyse sitten pienistä tai isoista asioista. Aloitan huomenna/ensi viikolla/ensi kuussa/ensi vuonna. Pitäisi vaan mennä ja tehdä sen kummempia ajattelematta.

Voin edelleen tavoittaa sen hyvän olon tunteen mitä sain. Ulkoilma, kauniit maisemat, selkeä tavoite: päästä ylös. Polte reisissä ja pakaroissa, kiihtyvä syke ja hengityksen ääni. Vesihuikka ja sitten uudestaan. Jälkeenpäin tuleva euforia, kun treeni on ohi eikä siihen sitten kulunutkaan koko päivää. Vannon nyt tässä koko kansan (ja kahden lukijani) edessä: seuraavan seitsemän päivän sisällä menen portaisiin.