Aurinko paistaa
Paljon on vettä virrannut viemäreissä ja vuodenaikakin on vaihtunut siitä, kun viimeksi tänne kirjoittelin. Mikään ei ole kuitenkaan muuttunut: siirryn edelleen etätyöpäivän päätteeksi sohvalle, jossa useimmiten katson urheilua. Yritän liikkua myös itse, mutta siitä enemmän joku toinen kerta. Mennään kuitenkin itse asiaan.
Pekingin olympialaiset alkoivat noin viikko sitten. Kaikenlaista unelmoitiin ja kisat ovat toki vielä kesken, mutta osa haaveista on jo nyt totta. Suomella on kasassa neljä mitalia hiihdosta ja niistä jokainen on tullut eeppisen ja selkäpiitä hivelevän taistelun ja taidonnäytteen seurauksena.
Viime sunnuntaina Iivo Niskanen avasi pelin miesten yhdistelmähiihdossa. Muistan laittaneeni perheen whatsapp-chättiin viestin, jossa mietin, että miksi ammattiurheiluja kuluttaa itsensä täysin puhki perinteisen osuudella, kun tietää että siellä on vielä toiset 15km hiihtämättä. Siltä Iivon meno nimittäin näytti, kun vapaan osuus alkoi. Iivo jäi kuin telineisiin ja venäläiset kiisivät ohi. Norjalainen hengitti horisontissa niskaan ja kotisohvalla hikoilutti. Jotain ennen kuulumatonta kuitenkin tapahtui: Iivo pystyi pitämään eron koko vapaan osuuden ajan ja pronssimitali oli saavutettu. Se oli nimenomaan voitettu kolmas sija, sillä kukaan ei varmaankaan ennen kisaa uskonut, että Iivo ainakaan kullasta taistelisi.
No. Sitten tuli torstai ja naisten perinteisen 10km. Naisten yhdistelmähiihto oli jo hiukan nostanut odotuksia varsinkin Kerttu Niskasen osalta, mutta voin suoraan sanoa, etten itse uskaltautunut kauheasti niitä ajattelemaan. Pekingin korkeuksissa mikä vaan on mahdollista, myös totaaliset romahdukset. Sen vuoksi olin valmis myös pettymään, vaikka aina haluankin pitää uskoa yllä. Mikä hiihto siitä tulikaan. Kerttu Niskanen hiihti kuin riivattuna. Oli upeaa nähdä ihminen elämänsä kunnossa antamassa kaikkensa pitkäaikaisen unelman eteen. Olympiamitalia voidaan pitää uskomattomana saavutuksena, jos muistetaan tilanne vuosi sitten. Silloin oli kaikki vaakalaudalla pohkeen rasitusmurtuman vuoksi. Katkeran suolaista oli myös todeta sen kaikista suurimman saavutuksen jääneen 0,4 sekunnin päähän. Itsekin itkin, kun kuuntelin Kertun kyynelehtimistä haastattelussa. Henkilökohtainen mitali oli saavutettu ja se oli ylimaallisen hienoa, mutta samaan aikaan tajusi, ettei sitä kultaista luultavimmin enää koskaan kohdalle osu. Krista Pärmäkosken vastustamaton ilo pronssista oli myös ihanaa seurattavaa. Se välitön tunne osui kotikatsomossakin jonnekin syvälle: Suomi on ainakin tässä kohtaa ihan naishiihdon huipulla ja jäljellä olevilla matkoilla on edelleen upeita mahdollisuuksia saavuttaa vaikka mitä.
Tullaan sitten tähän päivään eli perjantaiaamuun. Olen luonnollisesti edelleen etätöissä eli urheilu pyörii äänettömästi taustalla samalla kun yritän parhaani mukaan keskittyä työntekoon. Tänään se oli kuitenkin hetkittäin mahdotonta. Iivo hiihti kuin kone. Pää oli välillä kenossa, mutta keho pumppasi eteenpäin kuin veturi raiteilla. Jälkiviisaana voi sanoa, että sen tiesi jo alusta asti, vaikka toki jännitin viime hetkeen saakka. Iivo oli tullut Pekingiin vain se yksi tavoite mielessään ja sen hän saavutti. Tuollainen tahdonvoima ja määrätietoisuus saa nöyräksi ja kiitolliseksi. Urheilija toki urheilee aina itselleen, mutta se innostus ja voima mitä kotona näistä saamme kamppailuja seuratessa on myös oma lukunsa. Taas oli kyyneleet poskilla. Aurinko paistoi (keväiselle?) hangelle samalla, kun Iivo sai kultaisen mitalinsa Pekingissä ja Maamme-laulu soi.
Ai ai ai. Jossakin ennustettiin jopa kymmentä mitalia näistä karkeloista. En vielä lähde sellaiseen hypetykseen, mutta kaikkinensa hyvältähän tämä näyttää. Kävi tulevan viikon kilpailuissa mitä tahansa, olemme jo saaneet kokea unohtumattomia hetkiä, jotka jäävät ikuisesti suomalaiseen urheiluhistoriaan. Janoan niitä lisää.