Ei mentykään torille

Leijonat hävisi eilen jääkiekon MM-kilpailujen finaaliottelun Kanadalle jatkoajalla 3-2. Kaikki turnauksen ottelut olivat olleet enemmän ja vähemmän tiukkoja, joten finaalin vääntö oli odotettua. Mikael Ruohomaan 1-0 maali sekä toisaalta Petteri Lindbohmin 2-1 osuma antoivat kumpikin odottaa enemmän. Molempien maalien kohdalla sisälleni hiipi rauhallinen tunne siitä, että näin on tarkoitettu. Suomen on tarkoitus voittaa mestaruus toisena vuonna peräkkäin ja aloittaa eräänlainen valtakausi. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Jatkoajan 3 vastaan 3-pelisysteemi jakaa mielipiteet ja myös minut se saa skeptiseksi. Ymmärrän, että tasakentällisillä pelatessa peli voi kestää ikuisuuden ja peli voi ratketa puhtaaseen väsymykseen. Rangaistuslaukaukset taas ovat turhan julma tapa mestaruuden ratkaisuun. Sitä ei oma järkeni silti ymmärrä, miksi tuomarit lopettavat jossain kohtaa jäähyjen vihellyksen. Ainainen mantra siitä, kuinka he eivät halua ratkaista pelejä tuntuu harhaiselta. Ratkaisevathan he niitä myös tällä tavalla. Miten se onkin, että jääkiekossa jäähyt tuntuvat usein jakautuvan tasaisesti ottelusta toiseen ja taas jalkapallossa tuomarit osaavat pääosin pitää valitsemansa linjan läpi ottelun. Toisin sanoen enemmän rikkova saa enemmän kortteja ja punainen kortti voidaan jakaa myös ottelun lopussa niin sanotuilla ratkaisevillakin hetkillä. Videot ovat jääkiekossa olleet käytössä kauemmin, mutta silti joku epäsuhta tuomarityöskentelyssä on edelleen.

Taas saimme yhden tuskallisen tarinan lisää kärsimysten kaanoniin. Saamme taas kerran jossitella ja pohtia, että entäs jos silloin olisi onnistuttu. Ehkä kuitenkin tässä voi olla jotain erilaista. Siemen johonkin uuteen. Nyt hävittiin kyllä ja se tekee kipeää, mutta kyseessä ei ole nöyryyttävä tai tuskaisa rökäletappio, jonka jälkeen täytyy pohtia joukkueen henkistä kanttia ja pyöriä öitä sängyssä. Tämä oli kahden tasaväkisen joukkueen kamppailusta, josta oli tuleva vain yksi voittaja. Tällä kertaa se oli Kanada, mutta ensi kerralla ihan yhtä suurella todennäköisyydellä me. Tästä ei tarvitse kantaa kansallista traumaa tai häpeää. Nyt tuli häviö, mutta ehkä ensi kerralla voitto.

Yhden hienon ja koskettavan huomion haluan vielä jakaa. Leijonat saivat himmeät hopeamitalinsa samalla, kun ottelun jälkeinen tyhjä tunne valtasi kaukalon ja katsomon. Monissa lajeissa on niin, että häviäjä ottaa heti mitalin saatuaan sen pois kaulastaan ajatuksena, ettei hopeaa juhlita. Suomen pelaajat kapteeni Marko Anttilasta lähtien pitivät ne pääosin kaulassaan. Tässä häviössä ei ole mitään sellaista mitä pitäisi piilotella. Kannamme tämän tappion ylpeinä.