Elämäni pisin tunti

Otsikko on vahvasti liioiteltu. Siltä se kuitenkin tuntui. Juoksin eilen 11 kilometrin lenkin. Monille se on arkipäivää, mutta minulle ei. Useiden sattumusten kautta olen tilanteessa, jossa olen ilmoittautunut 10 kilometrin juoksutapahtumaan. Tässä kohtaa on hyvä muistuttaa, etten edes pidä juoksusta.

Olin valmistautunut henkisesti. Miettinyt sopivan reitin maalaismaisemissa. Juoksun jälkeinen hyvä olo ja euforia. Tyytyväisyys itseensä. Askel rullaa. Ohi ajavista autoista katsotaan kateellisena. Siellä toinen ylittää itsensä samalla, kun autossa istutaan ja saastutetaan ympäristöä.

Kaikki tämä kyllä toteutui. Tai siis tuosta autoasiasta ei ole varmuutta. Lopputulemaa edelsi kuitenkin maailman pisimmältä tuntunut tunti. Edellä oleva mutka lähestyi aina piinaavan hitaasti. Eikö jo tuon nyppylän takana ole kirkonkylä. Kuinkakohan kauan tässä vielä menee. Alkaakohan joku jo huolestua, kun minua ei kuulu. Etteivät nyt vaan lähde autolla tarkistamaan.

Yhtä kaikki, tein sen. Ei ollut kevyttä eikä ylvästä, mutta mummolamäelle nousin. Juoksu: tuntuu ja näyttää pahalta. Jälkeenpäin voi syödä suklaata ilman syyllisyyttä.