Erilainen torikokemus

Liverpool varmisti ensimmäisen Valioliigamestaruutensa myöhään torstai-iltana. Mestaruuksia  on toki voitettu aiemminkin. Viimeksi vuonna 1990, kun Englannin pääsarja tunnettiin vielä nimellä 1. divisioona. 30 vuoden odotus palkittiin, kun Chelsea voitti sarjassa toisena olevan Cityn.

Itse näin koronatauon aikana paljon painajaisia. Jossakin vaiheessa uskoin koko Valioliigakauden päättyvän keskeytykseen. Niiiin lähellä ollut mestaruus jäisi jakamatta ja Poolille ilkkuminen saisi jatkua. Toinen kauhuskenaarioni liittyi totaaliseen romahtamiseen. Siihen, että kauden aikainen hallinta olisi tauon jälkeen kuin taikaiskusta kadonnut ja Liverpool murtuisi paineen alla. Tappiot seuraisivat toisiaan ja joku muu seura olisi kiilannut ohi. Nämä kummatkin vaihtoehdot kertovat enemmän omasta sielunmaisemastani kuin Poolin nykykunnosta.

Haluan nostaa esiin pari seikkaa. Ensimmäinen niistä on yhtenäinen joukkuehenki. Television välityksellä otteluita seuratessa ja kotona artikkeleita lukiessa ei voi toki tietää todellisuutta. Vaikutelman voi kuitenkin saada. Se tunne mikä Poolista on jo pitkään välittynyt, on yhtenäisyys. Ei kinoja, ei egojen taisteluita. Luottamus itseen ja joukkuetovereihin on kiistaton. Kannattajien uskollisuus ja hurmos on vain lisännyt tätä tunnetta. You´ll never walk alone on kaikunut otteluiden alussa painokkaasti (silloin kun yleisöä on paikalla saanut olla). Vaikka menneisyyden haamut ovat vainonneet itse kutakin (Stever Gerrardin etsikkoaika ja kausi 2013-2014), usko omiin on ollut sydämen asia.

Toinen menestyksen tae on Jürgen Klopp. En tiedä valmennuksesta riittävästi, jotta osaisin arvioida sitä. Arvioin siis muita seikkoja. Hän kuuluu samaan ihanien miesten kategoriaan kuin Jukka Jalonen ja Markku Kanerva. Rakastan häntä. Hänestä huokuu luotettavuus ja rehellisyys, mutta samalla intohimo ja täysillä panostaminen. Toisin kuin jotkut muut valmentajat (Kröhöm Pep!), Jürgen on pelikentän laidalla urheiluvaatteissa. Hän istuu harvoin. Kävelee ja elää pelissä aktiivisesti mukana. Jos pelaaja mokaa, Klopp ei hauku vaan ohjaa isällisesti tekemään jatkossa paremmin. Ja ne hampaat. Luultavimmin jonkinlaiset tekohampaat (pakkohan niiden on olla), mutta ihan sama. Harvoin näkee yhtä aitoa ja innostunutta hymyä.

Mestaruuden etäjuhlintani on ollut vaisua. En edes katsonut torstain ratkaisevaa peliä. Aamulla kuittasin uutisen ilahtuneena. Mutta sydämeni, se sykkii kannatuslaulun tahtiin. Koronakausi jatkuu vielä hetken, mutta kirkkain pokaali on jo jaettu. Kiitos Liverpool!