Haalean värinen pronssi

Mitalitili on nyt auki. Pronssia tuli. Ei ole juhlan tunnetta tai torimeininkiä. Lähinnä sellainen ai jaa-fiilis. Menneeseen viikonloppuun oli ladattu paljon odotuksia. Mitaleita piti tulla jo silloin ja useampia. Ne jäivät saapumatta ja ihon alle hiipi epäilys. Ovatko nämä ne nihkeät kisat?

Siltä nyt vaikuttaa. Rehellisesti sanottuna en oikein tiedä, voiko jäljellä olevista kisoista odottaa edes mitään. Toivoa aina voi ja pitääkin. Yllätykset ovat tervetulleita. Mutta jotenkin on silti pettynyt olo. Sen saman pettymyksen näki ja kuuli Iivo Niskasen kasvoilta ja puheesta kisan jälkeisessä haastattelussa. Tulos ei ollut se mitä piti. Lumi oli sohjoista ja samaan sohjoon upposivat myös odotukset MM-kullan uusimisesta. Kaikki edellytykset olivat kohdallaan, mutta nyt ei ollut Iivon päivä.

Jostain syystä palaan ajatuksissani Rion olympialaisiin ja Mira Potkosen olympiapronssiin. Silloin sitä luuli, että se oli mitalisateen alku. Ei tullut edes tihkua. Henkilökohtaisena suorituksena olympiapronssi oli huikea juttu. Koko kisoja ja Suomen joukkuetta ajatellen suoritus oli vahvasti alakanttiin. Nyt ei auta kuin uskoa valoisampaan huomiseen. Tai siis, ei sillä tavalla Seefeldin laduille paistavan auringon valon värittämään tulevaisuuteen. Toivon Itävaltaan pientä kipakkaa pakkaskeliä, hyviä voiteluita ja Eveliina Piipon veret seisauttavaa hiihtoa, mikäli hän ankkurina sivakoi. Kiitti jo etukäteen!