Haikeutta ja historian havinaa

Jääkiekon vuoden 2018 MM-kisat päättyvät tänään. Olo on hiukan haikea. Alkukangertelun jälkeen innostuin odotetusti kisoista täysillä ja pettymys Suomen kohtalosta oli suuri. Menneisiin vuosiin mahtuu paljon ikimuistoisia kisakokemuksia. Voin valehtelematta sanoa katsoneeni jääkiekon MM-kisoja viimeisten yli 20 vuoden aikana melkein joka vuosi. Väliin mahtuu peräkkäisiä finaalivuosia ja karvaita pettymyksiä, onnenhetkiä jatkoaikavoitoista sekä monta ikimuistoista hidastusta pieleen menneiden kisojen jälkeen.

1995. Tämä on se varhaisin, jonka voin sanoa oikeasti muistavani. Edellisvuoden kisojakin kuulemma katsoin, mutta niistä en muista mitään. Monilla suomalaisilla lätkäfaneilla voi olla samankaltaisia muistinmenetyskokemuksia, kun kisahuuma on keittänyt yli ja muistot ovat liian kosteita. Omalla kohdallani näin ei siis ollut. Vuonna 95 asuin luonnollisesti vielä kotona ja olin ala-asteella. Muistan tasuriin päättyneen alkusarjan ottelun USA:ta vastaan. Meillä oli vieraita ja päivä oli (ehkä) sunnuntai. Kävin ottelun tuoksinassa informoimassa vanhempia ja vieraita tilanteesta. Muistelen, että tasatulos USA:ta vastaan oli jotenkin hieno ja odottamaton juttu. Kultaottelunkin katsoin, mutta legendaarinen siitä on omassa mielessä tullut vasta myöhemmin nähtyjen koosteiden muodossa. Ville Peltonen oli mielestäni ihana mies ja ehdoton suosikkini tuolloisesta Suomen joukkueesta. Studiossa muistan olleen Kummelin Olli Keskisen. Missä hän on nyt?

2003. Kotikisat. Luen välivuoden jälkeen yliopiston pääsykokeisiin ja tavoitteena oli päästä sisään (se onnistuikin). Lukulomalle osui se kaikkein hirvein. Puolivälieräottelu Ruotsia vastaan. Muistan sen tunteen, kun Ruotsi teki ekan niin sanotun kirimaalin. Alkoi oikeasti pelottamaan. Katsottiin peliä isäni kanssa ja jouduin menemään vessaan (miksi aina vessa?) rauhoittumaan. Selostuksen ääni ja kaikki telkkarilähetyksen valot olivat vain liikaa. Seuraavana päivänä oli vaikea keskittyä mihinkään eikä pääsykokeisiin lukemisesta tullut mitään. Oli yleispaska fiilis. Nämä kisat ovat jättäneet pysyvät haavat varmaan aika moniin. Edelleen jos Suomi tekee useamman maalin ottelun alkuvaiheessa, iskee paniikki. Maalit on tehty liian aikaisin. Selkäranka katkeaa. Tämä johto ei tule pitämään. Ajattelevatkohan kanadalaiset tai ruotsalaiset ikinä näin.

2011. Näiden kisojen aikaan olin aloittanut uudet opinnot. Olin Haapsalussa opiskelukurssilla ja pelejä katsottiin venäjän kielisen selostuksen kanssa, koska Yle ei näkynyt Virossa. Finaalia seurasimme majoituspaikkanamme toimineen keilahallin ala-aulassa yhteiskatsomossa. Oli ihanaa, kuinka kaikki muutkin opiskelijat eri Euroopan maista (mukana ei ollut ruotsalaisia) kannattivat Suomea. En päässyt mukaan kansanjuhlaan, mutta kyllä tätä silti pienellä porukalla juhlittiin. Veli kertoi ystävästään, joka oli soittanut samana finaali-iltana pomolleen ja sanonut olevansa sairas. Korva oli kuulemma kipeä. Ihminen kyllä keksii keinot. Jukka Jalonen on jäänyt näiden kisojen ansiosta mieleen upeana miehenä. Onneksi hän on taas tulossa takaisin.

Paljon on asioita tarttunut vuosien aikana mukaan. Kohtalokas kiekonmenetys on aina jotain kauheaa ja siihen liittyy usein Janne Niinimaa tai Toni Lydman. Laura Ruohonen kyykyssä Hartwall-areenan kaukalon reunaa vasten katsomassa kuprua, josta kiekko kimposi. Pasi Nurmisen hulmuava tukka, kun kypärä on lentänyt ilmaan ja vastustajaa taklattu. Venäjän kisoissa näkyy katsomohidastuksia isotissisistä naisista. Kaipaan Ylen leijonakortteja, joissa hiukan hassuteltiin. Yllättävän hyvin tuntuu unohtuneen yksittäiset tappiot, vaikka ne aina sillä hetkellä maailman suurimmilta suruilta tuntuivatkin. Kohta kisat ovat ohi ja pitää odottaa vuosi seuraavia. Elämää jatkuu tässä välissäkin.

suhteet oma-elama uutiset-ja-yhteiskunta ajattelin-tanaan