Herätyskello

Torstaiaamuna se tapahtui ensimmäisen kerran pitkään aikaan. Laitoin herätyskellon herättämään aamuyöstä, vaikka väsytti ja olin lomalla. Tähän järjettömään tekooni oli tasan yksi syy: Matti Mattsson. Tunnelmoin jo jalkapallon EM-kisojen aikaan sitä kuinka katsoimme pikkuveljen ja isän kanssa yömyöhään Ranskan ja Sveitsin välistä neljännesvälieräkamppailua. Se hetki toi mieleen ne kaikki lapsuuden ja varhaisnuoruuden tilanteet, kun asuin vielä kotona ja hipsimme veljen kanssa sovitusti keskellä yötä katsomaan Suomen tai suomalaisen kamppailua olympialaisissa. Siinä on aina jotain taikaa todistaa historiallisia tapahtumia juuri silloin, kun ne oikeasti tapahtuvat. Lisäksi hetken tekee merkitykselliseksi se, että sen jakaa jonkun kanssa. Se on yhteinen muisto, jota vaalia.

Mattsson oli väläytellyt olympialaisten aikana jo niin sanotulla sivumatkallaan eli miesten 100 metrin rintauinnissa. Vaikka siellä tie ei jatkunutkaan alkueriä pidemmälle, meno näytti hyvältä ja loi odotuksia jopa siihen, mitä kukaan ei usein uskalla sanoa ääneen ennen kuin se tapahtuu: olympiamitaliin. Suomalaisen uimarin edellisestä olympiafinaalipaikasta oli ehtinyt vierähtää 13 vuotta (Hanna-Maria Hintsa os. Seppälä) ja mitalista jo 25 vuotta (Jani Sievinen ja NE vinoon menneet uimalasit). Oli siis jo aikakin, että suomalainen potkii ja pärskii olympialaisten finaalissa uinnissa.

Takaisin hämärään heinäkuiseen kesäaamuun. Olimme maalla, isäni lapsuuden kodissa. Kello soi, hetken mietin onko tässä mitään järkeä ja sitten nousin ylös. Isäni istui jo tuvan kiikkustuolissa television kelmeässä valossa. Kiikkustuoli oli sama, jossa myös ukki aikanaan istui tai ehkä paremminkin torkkui urheilua katsoen. Ukki tuntui omalla tavallaan olevan mukana tässäkin hetkessä, kannustamassa suomalaista urheilijaa ja samalla kanssaeläen jännittävää tapahtumaa. Finaalin aikana nähtiin altaassa liikkuva maailmanennätysviiva, jonka mukaan sekä Matti että Alankomaiden Arno Kamminga uivat ennätystäkin nopeammin. Mielessä kylmäsi hetken aikaa: ei kai Matti nyt vaan aloittanut liian kovaa. Sysäsin ajatukset syrjään ja nautin. Matti kesti, pystyi ja antoi kaikkensa. Pronssi tuntui kultaakin kirkkaammalta eikä vähiten sen vuoksi, kun tietää miten paljon Mattsson on uintiuransa aikana kamppailut erilaisten terveysongelmien kanssa. Oli ihanaa nähdä hänen onnistuvan ja samalla tarjoavan meille kaikille urheilua seuraaville ihmisille uskomatonta iloa. Sanotaan se nyt siis vielä kerran: jos sinä taistelet mitaleista, niin vähintä mitä minä voin tehdä, on herätä sitä katsomaan. Kiitos Matti. Tämä pronssi merkitsee paljon kaikille meille.