Historian havinaa: Silloin, kun minä olin nuori

Urheiluihminen oli väärässä. Kisat alkoivat jo tänään ja olen auttamattomasti myöhässä hehkutuksessa ja spekuloinnissa. Jätän sen siis asiantuntevammille kommentaattoreille. Olenhan joutunut ainakin 3 kertaa googlaamaan (ja joudun edelleen) miten Pyeongchang kirjoitetaan. Tuonkin otin copy-pastella. 

Luovutan siis ajankohtaisen pohdinnan muille ja käännän sen sijaan oman katseeni menneeseen. Kovin kauas ei mennä, mutta omassa historiassa jonkinlaisille alkulähteille kumminkin. Ainakin olympialaisten suhteen. 

Nagano 1998. Meinasin kirjoittaa 2008, mutta ysärillä siis oltiin. Minä olin 15-vuotias. Kisat tulivat koulunkäynnin kannalta huonoon aikaan. Toisaalta oli ihana herätä aamulla, kun Myllylään ylistettiin. Mutta sitten piti mennä kouluun ja se oli tylsää. Oma rippikoulu ajoittui myös kisojen aikaan, sillä kävin hiihtolomariparin. En kokenut silloin herätystä tai mitään muutakaan Jeesus-juttuja. Riparilla riehui kuumetauti, mikä sai teinit hourailemaan kaikenlaista kerrossängyissä iltaisin. Oma leiri päättyi tämän kuumeilun vuoksi päivää aiemmin, kun isä haki minut autolla kotiin. Kotimatkalla kuunneltiin radiosta kun Pavel Bure ja Venäjä nöyryyttivät Leijonia (kirjoitin tarkoituksella isolla). Ei ollut kiva kotimatka. Kotona olin vielä hiukan kuumeinen. Lisäksi kärsin vielä jokaisen tunnollisen teinitytön tavoin syömishäiriöstä. Kun Suomi sitten voitti jääkiekossa Kanadan pronssipelissä, murtui minussa jokin lukko. Söin jäätelöä puolentoista vuoden makealakon jälkeen. Nämä asiat eivät liity yhteen tai sitten voivat liittyä. 

Salt Lake City 2002. Yllättäen näistäkin kisoissa omat selkeimmät muistot liittyvät enimmäkseen jääkiekkoon. Toki Samppa Lajunen ja yhdistetyn koko joukkueen ylivoima oli upeaa katseltavaa. Omassa elämässä luin ylioppilaskirjoituksiin ja ahdistuin tulevaisuudesta. Jokin pala lapsuutta oli kuitenkin vielä läsnä, kun pikkuveli tuli aina Suomen jääkiekkopelin aikaan öisin minun huoneeseen kattomaan yhdessä peliä samaan aikaan kun muu perhe nukkui. Suomen sijoitus oli huono eli tuloksissa ei sinällään muuten ole mitään muisteltavaa. Tommy Salon pompotuksia toki muistelen aina lämmöllä.

Torino 2006. Aah!! Katkeran suolainen jälkimaku edelleen. Seurustelin tuolloin puoliksi alkoholisoituneen rentun kanssa. Olin ehkä hiukan alkoholisoitunut myös itsekin. Olin yliopistolla, mutta opinnot junnasivat paikallaan. Curling löi läpi ihan ällikällä ja kaikista oli jotenkin hauskaa puhua nännistä sellaisella asiantuntevalla äänellä. M15. Ei tarvitse sanoa muuta. Jääkiekkofinaalia katsoin porukassa, jonka yksi osanottaja ilmoitti jo etukäteen ettei usko Suomen voittoon. Tästä aiheesta kirjoitan ehkä vielä joskus myöhemmin vielä lisää, mutta nyt sanon vain tämän. Jos saatana toivoo jonkun voittoa, niin siihen täytyy myös uskoa. Tämän tulisi olla jokaisen suomalaisen penkkiurheilijan motto. Ihan sama vaikka pettyy. Mutta oli se hieno tunne, kun luuli hetken että voitto tulee. Finaalin jälkeen matkustin tyhjässä junassa kotiin. Yön pikkutunteina (joskus klo 2) katsoin telkkarista kyynelsilmin, kun joukkue saapui Kauppatorille. Sakke Kuosmanen lauloi Finlandian ja ajattelin, että on se hienoa kun omaa joukkuetta ei hylätä edes tappion hetkellä. Itse siis tosiaan olin tässä kohtaa mukavasti vällyjen välissä kotona, mutta arvostin niiden palelevien tosifanien panostusta asiaan. Hirvein hetki finaalipelissä oli se yksi Suomen ylivoima, jonka aikana Ruotsi pyöritti alivoimassa ylivoimakuviota Suomen päädyssä. Tuo oli sekavan kuuloinen lause.

Vancouver 2010. Hetken ehdin jo pohtia, että mitäs näissä kisoissa kävikään. Oma henkilökohtainen elämä oli (taas kerran) palasina tässä vaiheessa. Olin sinkku ja etsin suuntaa. Menin moneen suuntaan, mutta liiallisen juhlimisen olin onneksi lopettanut. Uudet opinnot siinsivät horisontissa. Nyt taas muistelen lätkää, mutta siis voiko kukaan unohtaa itkevää Kiprua kysyn vaan. Iloksihan se lopulta muuttui, mutta oli se pyöritys silti hirveätä.

Sotshi 2014. Se oli eilen. Olin valmistunut uudesta koulusta ja olin uusissa töissä. Kavereilla oli asuntolaina, auto ja lapset, minulla on pieni vuokra-asunto ja nettideittailu. Kisat tulivat sillä tavalla huonoon aikaan, että joudun ehkä vähän katsotaan niitä myös työajalla. Ei haitannut. Miesten hiihdon sprinttiviestin kulta oli upea juttu. Jotekin sitä aina toivoo, että maalisuora kestäisi ikuisuuden ja saisi vain elää siinä upeassa huumassa kun voitto on tulossa. Suomalaiseen melankoliaan kuuluu jo ennakkoon suru siitä, että ilo kohta loppuu. Mutta nyt olikin siis vain iloa hiihdon osalta. Itkua taas oli jääkiekossa, vaikkakin kisat ihan positiivisesti päättyivätkin. Itkijät olivat Teemu Selänne ja tietysti Kaj Kunnas. En pidä siitä, kun muiden hetket varastetaan. Sen takia ”mäkin itken”-meni yli. Mutta Kaj on symppis, joten annan sen anteeksi. 

Entäs sitten Pyeongchang 2018? Taas elän etsikkoaikaa monenkin asian osalta (aloitin mm. tämän blogin!!), joten siinä valossa kaikkea voi tapahtua.  Mitaliveikkaukseni on 7. Aina on paras laittaa yläkanttiin. Toivon, että tulee ainakin yksi yllätysmitali. Huhuu Mika Poutala ja Pekka Koskela! Kisat tulevat huonoon aikaan töiden kannalta, mutta eiköhän tästäkin selvitä. Kaikki mikä ei tapa, saattaa aiheuttaa esim. silmäpusseja. Ei muuta kuin kisahuumaa kohti!