Huh huh

Ensimmäiset pudotuspelikamppailut ovat takana ja jäljellä on kahdeksan maata. Ranska, Uruguay, Venäjä, Kroatia, Brasilia, Belgia, Ruotsi ja Englanti ovat selvittäneet tiensä jatkoon. Penkkiurheilijaa hirvittää. Pelejä on jäljellä enää 8. Katson hetken vielä menneisyyteen.

• Japani. Mikä maa ja mikä taistelu. Siinä vaiheessa, kun Japani meni Belgiaa vastaan 2-0 johtoon, en meinannut pysyä housuissani. Kyse ei edes ollut mistään räkäosumista tai Belgian puolustuksen emämunauksista, vaan Japani ihan oikeasti pelasi hyvin. Sähäkkyys, pallonkäsittelytaito ja nopeus häikäisivät. Jollain tavalla ottelun loppu tuntui väärältä. Ei mitään palkintoa ikimuistoisen esityksen jälkeen. Myöhemmin näin vielä lehdistä kuvia Japanin siivotusta pukukopista ja venäjäksi kirjoitetusta kiitoksesta. Liikuttavaa ja niin kaunista. Upea joukkue ja upea maa.
• Ruotsi on puolivälierissä. Mitä ihmettä. En nyt tässä kohtaa vielä aio mennä siihen, kuinka pieleen omat kisaveikkaukseni menivät. Sen sanon, että ei voi muuta kuin olla innoissaan naapurimaan menestyksestä. Ruotsin peliä voi tuskin kukaan kutsua jalkapallotaiteeksi, mutta se tapa millä he hyödyntävät vahvuuksiaan on täydellinen. Toivottavasti kukaan ei enää kysele Zlatanin perään. Minä en ainakaan.
• Englannin ja Kolumbian välinen kamppailu. Kävin henkilökohtaisesti läpi kaikki mahdolliset tunneskaalat ottelun aikana. Jo lähtökohta oli ristiriitainen. Kannatan Kolumbiaa, mutta samaan aikaan tunnen vahvaa yhteyttä kaikkiin niihin brittifaneihin, jotka vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen odottavat uusintaa voitolle, joka on joskus muinoin saavutettu. Aina pieni pelko puserossa, joka realisoituu jollain kauhealla ja brutaalilla tavalla kärsittyyn tappioon. Harmaista harmain Eric Dier ampui pallon verkkoon ja rikkoi vuosikymmenien kirouksen. Vapauttaa kansakunnan ikuisen epäonnistujan ahdistuksen ikeestä. Se helpotuksen ja ilon määrä, kun ei enää olla menneisyyden vankeja vaan voidaan ihan vapaasti olla jotain muuta. Voittajia.

Huh huh sanon siis minä. Olipa pelejä. Parin päivä lepo ja pidemmät yöunet tekevät hyvää, sillä lisää tulee sitten perjantaina. En tiedä miten psyykeeni kestää. Jo nyt olen joutunut menemään toiseen huoneeseen katsomaan pelejä. Kun sanon katsoa, niin tarkoitan, että pidän sormia korvissa ja siristän silmiä niin, että pelitapahtumat tulevat tajuntaani ikään kuin hiukan viiveellä ja pehmennettyinä. Poikkeuksena oli Englannin peli, jossa katsoin myös pilkut katse tiukasti ruudussa. Niin sitä vapautuu penkkiurheilijakin jännityksestä ja uskaltaa katsoa tilanteita silmästä silmään. Siperia jalkapallo opettaa.