Ilkka, mäkin itken

Eilen erehdyin pohtimaan hiihdon MM-kisojen mitaliasioita vain pelkän maastohiihdon näkökulmasta. Kuinka ihanaa olikaan olla näin ajattelematon. Noin kello viiden aikaan perjantai-iltana tajusin, että niin joo, sieltähän tulee se yhdistetyn hiihto-osuus. Aiemmin päivällä mitalitoivo Ilkka Herola oli käytännössä hukannut mahdollisuutensa epäonnistumalla mäkihypyssä karkeasti. Kärki oli yli minuutin päässä ja mitalin kiilto jo sammunut silmissä.

Yllätys oli melkoinen, kun avasin telkkarin. Hetken aikaa katselin lähetystä ilman ääniä vain kärkijoukkoa tarkkaillen. Oltiin toiseksi viimeisellä kierroksella ja kärkiporukassa oli mukana joku, jonka hiihtoasu muistutti erehdyttävästi Suomen asua. Onko se? Voisiko se olla? Olisiko se mahdollisesti Ilkka?

No kyllähän se oli. Ilkka Herolahan se siellä kamppaili mitaleista. Ei käy kieltäminen: kun mentiin nousuihin, alkoi musiikki soida päässäni. Hyvällä ja ei (kauhean) hullulla tavalla. Siinä oli tahtoa, itseluottamusta ja taistelua nähtävissä. Tästä ei nyt päästetä irti, kun kerran on kiinni tarrattu. Norjalainen Jarl Magnus Riiber oli ennakkoon kovempi kirissä ja niinhän siinä kävi. Jotenkin se ei kuitenkaan tässä skenaariossa haittaa. Kaikki oli täydellistä. Mitali tuli 14 piiiitkän ja raskaan vuoden jälkeen. Tästä jo osoituksena se, että melkein aina autuaasti unohdan koko yhdistetyn olemassa olon. ”Ai niin olihan siellä se yhdistettykin.”

Upeaa Ilkka Herola. Voitit hopeaa ja samalla paikkasit kaikkia niitä haavoja, mitä viimeisten mitalittomien vuosien aikana yhdistettyä rakastaviin sieluihimme on tullut. Hiihtosi oli juuri sitä, mitä jokainen urheilua seuraava suomalainen kaipaa. Sinä nousit mitaleille tavalla, josta aina unelmoimme, mutta joka harvoin toteutuu. Lähdit takaa-ajajana kisaan, johon sinulla ei pitänyt olla lähtöasemasi vuoksi enää mitään jakoa. Saimme jännittää juuri sillä ihanalla tavalla väliaikoja ja tuntea kutkutusta mahassa, kun erot pienenevät ja kärkijoukko lähenee. Kertakaikkisen upeaa.