Jalkapallo on edelleen turhaa, mutta todella ihanaa
Kirjoitin kolmisen viikkoa siitä, kuinka jalkapallolla ei ole mitään väliä. Kuinka olin jo valmis perumaan pelit ja koko kisat ja viikkaamaan Huuhkaja-paidan kauniisti kaappiin. Sen jälkeen on menty eteenpäin. Christian Eriksen selvisi kentällä tapahtuneesta sydämen pysähdyksestä, sai tahdistimen ja on elossa. Suomi otti ensimmäisen arvokisavoittonsa koskaan ja ikinä. Siihen perään pari arvokisahäviötä ja sitten kisat olivatkin Huuhkajien puolesta ohi. Ollaan päästy niinkin kauas, että tänään pelataan toinen eli viimeinen välieräottelu Englannin ja Tanskan välillä.
Tanska jos mikä on taistelijajoukkue. Pelaajien ritarillisuus ja toisaalta avoimesti osoitettu inhimillisyys tuskaisen itkun muodossa on varmasti hitsannut heidän peruuttamattomalla tavalla yhteen. Nämä kisat ovat historialliset kaikille, mutta erityisesti tanskalaisten mielistä ne eivät unohdu koskaan. Ennen kisoja odotukset olivat korkealla ja maassa puhuttiin jopa vuoden 1992 mestaruuden uusinnasta. Toiveet olivat erityisen korkealla huikean lahjakkaan ja joukkuetta kannattelevan keskikentän taikurin Christian Eriksenin ansiosta. Tiedämme kuinka tässä kävi, mutta se mitä siitä seurasi nostaa kyllä edelleen kyyneleet silmiin.
Tanskan kasvu joksikin jalkapallojoukkuetta suuremmaksi on ollut huikeaa. Taistelutahto ja yhtenäisyys välittyy nurmelta kotiin asti. He pelaavat jonkin suuremman puolesta, mutta toisaalta varmasti jokainen heistä myös tietää, että kyse on kuitenkin pohjimmillaan vain jalkapallosta. Häviö ei pelota, koska aina voi käydä pahemmin. Joukkueesta on löytynyt paljon uusia kirkkaita tähtiä ja se on hyvin vaikea voittaa.
Sitten on Englanti. Minulle niin rakas maa, joka on kärsinyt jalkapallohistoriassaan katkerista ja edelleen öisin ahdistavista tappioista. Valmentaja Gareth Southgatre muisteli äskettäin lehdessä EURO 1996-turnauksen epäonnistunutta rangaistuslaukaustaan ja sitä, kuinka koki pettäneensä koko joukkueen. Miettikää. Vielä vuonna 2021 hän potee jonkinlaista henkistä tuskaa siitä, ettei saanut palloa maaliin välierässä vuonna 1996. Hirveä ja tuskainen ajatus. Onneksi Alan Shearer kirjoitti hänelle lohdullisen vastineen. Toivoisin tämän ajatuksen jatkeena, että koko joukkue pääsisi irti pelottavista ajatuksista koskien toistensa, englantilaisen yleisön tai kenen tahansa muun pettämistä. He ovat kentällä vain itseään varten ja sinne mennään loppujen lopuksi vain pelaamaan palloa. Pitämään hauskaa ja nauttimaan.
Brittiläinen lehdistö on usein julmaa ja se mässäilee epäonnistumisilla. Se rakastaa nostattaa odotuksia, mutta vielä enemmän se tuntuu rakastavan syyllisten etsimistä kun ne odotukset musertuvat. Tällä hetkellä odotukset ovat erittäin korkealla joukkueen upeista esityksien takia. Miksi siis pelko hiipii mieleeni. Muistan valitettavan hyvin edelleen ne männävuosien karut hetket: Southgaten kädet naamalla epäonnisen potkun jälkeen, Beckhamin punaisen kortin ja ne hidastukset kamppauksesta, sen iloisen odotuksen ennen Islanti-ottelua, joka vaihtui mykistävään suruun. No. Nytpä sanon itselleni ja englantilaisille (erityisesti pelaajille mutta he eivät tätä kuule koska eivät ymmärrä suomea (se on tietenkin ainoa syy minkä vuoksi eivät minua kuuntele)): menkää ja pelatkaa. Se mikä on joskus tapahtunut, ei vaikuta millään tavalla tähän hetkeen. Tänään on mahdollisuus voittaa ja tehdä ihmetekoja. Nauttia pelaamisesta. Mahdollisuus loistaa.
Näiden runollisten ja syvyyksiin menevien sulosanojen saattelemana ennustan, että:
- Pickford ei pidä nollaa illan ottelussa
- Joku Harry tekee maalin, mahdollisesti useampikin
- William ja Kate ovat yleisössä
- Englanti voittaa