Jalkapallon EM-finaali: mitä huomenna tapahtuu
Huomenna, sunnuntaina 11.7.2021 noin klo 22 Suomen aikaan pieni vaalea kauko-ohjattava Volkswagen lipuu Wembleyn nurmelle pallo mukanaan. Tämän jälkeen Björn Kuipers poimii pelivälineen, puhaltaa pilliin ja taistelu alkaa. Voittaja voi aloittaa oman valtakautensa ja luoda iloa koronan runtelemaan maailmaan kannattajilleen. Häviäjä taas putoaa korkealta ja suru tulee olemaan valtava. Käydään seuraavaksi läpi finaalikaksikko ja se, mitä ottelussa (mahdollisesti) tapahtuu.
En tiedä onko järkevää, mutta aloitan Englannista. Se on eurooppalainen maa, joka haluaa usein kutsua itseään jalkapallon kotimaaksi. Englannille vuosi 1966 on sama kuin vuosi 1995 oli ennen suomalaisille. Sittemmin meille on tullut muitakin legendaarisia vuosilukuja, mutta Englannille on edelleen vain tuo yksi. Silloin se voitti toistaiseksi ainoan kerran jalkapallon arvokisat eli maailmanmestaruuden. Jos mietitään, että maassa on yksi tasokkaimmista ellei paras jalkapalloliiga ja se on pitkään kärkkynyt maailman kärjen tuntumassa, niin onhan se vääryys. Tai ei vääryys, mutta vain kummaa. Miksi voittoa ei ole aiemmin tullut ja miten on mahdollista, ettei Englanti ole edes kertaakaan aiemmin pelannut EM-finaalissa?
Olisin varmasti miljonääri, jos tietäisin vastauksen. Jotakin henkistä ahdistusta sillä on ainakin ollut vuosien ajan, sillä se on kuin järjestään aina onnistunut häviämään ratkaisupelejä isoissa arvokisoissa. Kuten olen aiemmin maininnut, kyse ei myöskään ole ollut pelkistä häviöistä vaan kirvelevistä ja painajaismaisista tappioista, joissa oman maan sankarit ovat muuttuneet konniksi ja joukkuetta on parjattu viikkotolkulla lehdissä. Tässä myös osin piilee tappiokierteiden syy. Jos häviötä alkaa pelkäämään, ei uskalla voittaa. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että joku on toisin. Alkulohkon pelit olivat puuduttavia, kun tuntui että joukkue vain ja ainoastaan puolusti. Maalipaikkoja oli niukasti, mutta toisaalta ne käytettiin (= Raheem Sterling käytti) tehokkaasti hyväksi. Sittemmin tahti on kiihtynyt ja Englannin peliäkin on alettu ymmärtää paremmin. Gareth Southgate rakentaa kaiken puolustuksen varaan. Oma maali ja sen suojeleminen on tärkein tavoite ja hyökkääminen on vuorossa vasta seuraavana. Tämä taktiikka ei näyttäydy kaikille katsojille mielenkiintoisena ja kieltämättä olin itsekin yllättynyt ja hiukan myös surullinen Jack Grealishin ja lasten säärisuojien puolesta, kun hänet otettiin kentältä pois välierässä, vaikka hän oli vasta tullut kentälle varsinaisen ottelun loppupuolella. Se tehtiin kuitenkin suuremman hyvän vuoksi.
Gareth tietää mitä tekee. Hän tietää esimerkiksi sen, miksi luottaa juuri Jordan Pickfordiin, joka ainakin välierässä oli hermostunut ja on joskus aiemmin murtunut tärkeissä paikoissa. Hän tietää, että tärkeät ottelut kahden tasaväkisen maan kesken ovat harvemmin maali-iloitteluja, vaan tiukkaa vääntöä, jossa yhdellä maalilla tai sen päästämättömyydellä voi olla ratkaiseva merkitys. Miettikää muuten sitä symboliikkaa, että Englannin Harry Kane epäonnistui rankkarissa välierässä, mutta sitten laukoi Schmeichelin torjunnasta kimmonneen pallon verkkoon. 25 vuotta aiemmin joukkuetta nyt valmentava Southgate epäonnistui ottelun ratkaisevassa rangaistuslaukauksessa ja se päätti tuolloin Englannin turnauksen. Kuinka monella kannattajalla kävi mielessä Schmeichelin torjunnan aikana, että tapahtuuko se sama taas uudestaan. Voidaan olla montaa mieltä siitä, oliko Englannin rankku oikeutettu, mutta sen epäonnistuminen ja toisaalta kimmokepallon saattaminen maaliin rikkoi varmaan kaikki mahdolliset lasikatot ja kuroi umpeen ne edelleen avoimet haavat mitä neljännesvuosisata sitten ollut ottelu oli maahan ja sen kannattajiin jättänyt.
Englannin suurimpia aseita finaalissa ovat Southgaten tinkimätön valmennustyyli, jossa lopputulos ajaa kaiken muun edelle. Pelin ei tarvitse olla kaunista ja upeaa, vaan voitto ja tulos riittää. Englannin puolustus on osoittanut tasonsa turnauksena aikana enkä usko, että Italiankaan on sitä helppo puhkoa. Kotietu ja kaikki se henkinen lataus mitä otteluun liittyy voi toimia joko voimavarana tai taakkana. Itse kallistun ensimmäisen vaihtoehdon puoleen: Englanti on tähän otteluun enemmän kuin valmis.
Italian kohdalla tunteeni ovat myös lämpimät. Kyseessä on kuin vanha tuttu, jota ei välttämättä ole osannut niin kovasti kaivata, mutta sitten kun jälleennäkeminen koittaa, halausta ei haluaisi lopettaa. Kaikki ihanuus alkaa jo kansallislaulun kohdalla, kun koko joukkue antautuu kansallistunteen valtaan. He kaikki ovat ikään kuin Paulus Arajuuria potenssiin kymmenen, kun he laulavat maalleen. On sykähdyttävää katsoa sitä ylpeyttä mikä heistä paistaa, kun he saavat pelata maansa puolesta ja kantaa taivaan sinistä paitaa yllään.
Italian otteet tuntuivat virheettömiltä alkulohkosta alkaen. Taisin käyttää sanaa dominanssi ja sitä voisin tietyllä tavalla käyttää edelleen. Kaikki pelit eivät suinkaan ole olleet helppoja. Pudotuspeleihin tultaessa olin hetkellisesti hämmästynyt, kun esimerkiksi Itävalta ja nyt viimeksi Espanja pistivät Italia koville aina jatko-otteluun ja rangaistuslaukauksiin asti. Toisaalta jälkikäteen on helppo analysoida, että oikeastaan ei välttämättä ollut kyse siitä voittaako Italia vaan enemmänkin, että koska se voittaa kyseiset ottelut. Tilanne oli samanlainen myös Belgiaa vastaan, joka oli yksi turnauksen suurimmista voittajasuosikeista. Belgia oli Italiaa vastaan ponneton ja aseeton, melkein kuin kohtaloonsa alistunut. Niin vahva tuntuu olevan Azzurrin henki, että se ottaa vallan vastustajastakin.
Italialtakin on pakko nostaa esiin puolustus. Chiellini ja Bonucci muodostavat ytimen ja heidän takanaan Gianluigi Donnarumma pelaa, kuin olisi pelannut Italian maajoukkueessa jo vuosikymmeniä. Kyse ei ole aina välttämättä edes siitä pystyykö Italia pitämään nollat, vaan enemmänkin se henki millä maalia puolustetaan on se, joka säväyttää. Oma maali on pyhä, sen puolustaminen on yhtä säkenöivää ja tuuletuksen arvoista kuin vaikka maalin tekeminen. Se on hienoa ja osin poikkeuksellistakin jalkapallossa, jossa kuitenkin edelleen juhlitaan ja nostetaan korokkeelle usein vain maalitykkejä ja pelintekijöitä. Tähän liittyy myös aiemmin mainitsemani miesten välinen lämpö ja kannustaminen, ylimaallinen bromance. On ihana katsoa kuinka välittömästä he syleilevät ja kannustavat toisiaan. Kyse on vahvasti kulttuurisesta asiasta, mutta soisin sellaista nähtävän enemmän. Miesten välistä lämmintä ja rakkaudellista ystävyyttä, jossa kannustetaan toisiaan lempeydellä. Italian vahvuudet ovat kombinaatiota näistä kaikista tekijöistä: kärsivällisyys, periksiantamattomuus ja uhrautuvuus. He tulevat antamaan kaikkensa, jotta voitto olisi heidän.
Huomenna nämä kaksi maata ottavat mittaa toisistaan ja tuntuu tosi vaikealta ennustaa yhtään mitä ottelusta tulee. Aion kuitenkin yrittää. Luulen, että kyseessä on vähämaalinen kamppailu, jossa nähdään varovaista ja erittäin taktista peliä, useampia nopeita vastahyökkäyksiä sekä maalivahtien karjuntaa. Harry Maguiren hiukset menevät sekaisin, Roberto Mancinin ilme on tiukka ja lopulta voittaja on:. Ei. En pysty siihen. Haluan sanoa Englanti, ihan vain koska toivon sitä, mutta rehellisesti sanottuna, ottelussa voi käydä kuinka vain. On pakko vain katsoa, että kuinka käy.