Jälkipyykki

Yleisurheilun MM-kisat Dohassa on saatu päätökseen. Voisin käyttää aikaa puimalla Suomen huonoa menestystä (tai menestymättömyyttä), IAAF:n korruptiota tai kisamaan ilmastoa. Käytän kuitenkin tämän hetken ylistämällä urheilijoita.

Yleisurheilun seuraaminen liittyy monen muun urheilulajin tapaan omaan lapsuuteeni. Edesmennyt vaarini hyppäsi nuorena korkeutta ja urheili muutenkin ahkerasti. Myöhemmin hän toimi yleisurheilukilpailuiden lähettäjänä ja toimitsijana. Hänen hartain unelmansa oli, että hänen lapsistaan tai lapsenlapsistaan olisi tullut yleisurheilijoita. Yhden kohdalla se on tällä hetkellä lähellä (yllätys! en puhu itsestäni).

Yhtä kaikki, tämä tausta on muokannut näkemystäni yleisurheilijoista. Minulle he ovat yli-ihmisiä. He ovat ihmisyyden ja erityisesti ihmisen esteettisen olomuodon hienoin ilmentymä. Jotain sellaista, mitä tavoitella. He jaksavat silloinkin, kun muiden moottori sammuu. Hikipisarat kimmeltävät kuin timantit heidän naamallaan. Tuskainenkin ilme näyttäytyy kauniina, kun tietää mitä ylimaallisia suorituksia sen ilmeen taakse kätkeytyy. Heidän hikensä tuoksuu uhrauksilta ja sisulta. Heidän pienet kisavaatteensa eivät ole rivoja, vaan suoritusta edesauttavia. Heidän kehonsa on muokkautunut tuhansien toistojen seurauksena tekemään juuri sen yhden suorituksen sillä maailmankaikkeuden hetkellä parhaiten.

Tässä suhteessa nämäkään kisat eivät pettäneet. Tunsin itseni tavalliseksi tallaajaksi, kun katsoin näiden hienojen yksilöiden suorituksia. Lopulta se on ihan se ja sama, vaikka suomalaiset jäivät pääosin karsintaan. Jokainen Suomen joukkueen urheilija ja kaikki noissa kisoissa urheilleet ihmiset ovat tehneet jotain, mihin meistä harva pystyy. He ovat panostaneet sokeasti johonkin sellaiseen, jonka palkinnosta ei ole koskaan varmuutta. Se pistää hiljaiseksi. Onko omassa elämässä mitään, johon voisin tuota verrata. Ihailen teitä kaikkia upeat yleisurheilijat.