Jotakin suurta tapahtui eilen

Ikinä ei saa lyödä hanskoja tiskiin liian aikaisin. Ei saa luovuttaa. Ei saa menettää toivoa. Ajatella, ettei kannata edes yrittää. Tämän olen tiennyt aiemminkin. Nyt tajuan sen kuitenkin entistä paremmin eilisen Liverpoolin ja Barcelonan välisen pelin jälkeen.

Rehellisesti sanottuna: minä olin jo kotikatsomossa luovuttanut. Oikein ärsyttää ajatella omaa asennetta näin jälkikäteen. Jalkapallossa 3-0-voitto on yleensä aika lopullinen tulos. Toki viime vuosina kaksiosaisissa otteluissa on tupannut tapahtua vaikka mitä. Silti ajattelin, ettei Barcelona vain voi taipua ainakaan liikaa Messin viime viikon esityksen jälkeen. Niin vain se kuitenkin taipui. Ja millä tavalla.

Ei jäänyt jossiteltavaa eikä mutisemisen aiheita. Liverpool otti omansa ja rynni finaaliin. Ennen ottelua ajatukset olivat toivottomat erityisesti siksi, koska avainpelaajia puuttui kokoonpanosta. Mohamed Salah ja Roberto Firmino, tuttavallisemmin Firmis, eivät olleet pelikunnossa. Onni onnettomuudessa. Tämä mahdollisti Divock Origin nousun avaukseen. Myös toisella puoliajalla kentälle tullut, kauden aikana myös avauksessa pelannut, Georginio Wijnaldum antoi parastaan. Tuloksena oli kaksi maalia mieheen ja ottelu, joka jää historiaan.

Itse menin nukkumaan 1-0 tilanteessa ajatellen, etteivät paukut riitä. Kuulin vaimeaa huutoa auki olleesta televisiosta lähempänä puolta yötä. Liverpool oli noussut sillasta. Tekisi  mieli alkaa maalailemaan tunteellisia kuvia brittifaneista odottamassa sitä isoa voittoa. Joko nyt? Osuuko joskus meillekin? Sitä ei vielä tiedä, mutta se on varmaa, että Mestarien liigan finaalissa pelaa tänäkin vuonna englantilainen joukkue. Tämä lämmittää minun paatunutta mieltäni. Espanjalaisten ylivalta on rikottu sarjajalkapalloilussa. Vaihtelu virkistää aina.