Juoksemisen sietämätön kovuus
En ole juoksuihmisiä. Olen kuitenkin aina haaveillut olevani. Lenkkikengät jalkaan ja ulos. Raikasta ilmaa keuhkoihin ja jalkaa rivakasti toisen eteen. Askel tuntuu kevyeltä. Maisemat vilahtavat silmien ohi. Olen elossa. Ennen kuin huomaankaan, on kulunut tunti ja olen taas kotiovella. Olisipa se näin helppoa.
Minä pidän ulkoilusta. Kävelylenkeistä koiran kanssa tai samoilusta metsässä. Muutenkin tykkään urheilusta ja liikunnasta. En pelkää hikoilua tai voimakkaampaakaan kuormitusta. Juoksussa joku kuitenkin mättää. En ikinä pääse siihen ihanaan tilaa, jossa kaikki tuntuu helpolta ja aika kuluu kuin luonnostaan. Huomaan usein miettiväni kelloa jo ensimmäisen 10 minuutin jälkeen. Paljonkohan aikaa on kulunut? Montakohan (kilo)metriä olen jo edennyt? Koska kehtaa lopettaa?
Olen nyt aloitellut juoksuharrastusta taas uudestaan viimeisen kuukauden aikana. Mantrana olen hokenut koko ajan, että ”saan lopettaa, jos siltä tuntuu”. Se on toiminut yllättävän hyvin. Lenkki on kulkenut mukavasti, kun tietää, ettei ole pakko juosta. Juoksen vain niin kauan kuin huvittaa. Yhteislenkit eivät tästä syystä sovi, koska silloin juoksukaveri asettaa paineita. On pakko juosta, vaikka pistää/sattuu/väsyttää/pissattaa.
Ratkaisuksi tähän on valita itselle sopiva juoksupartneri. Joku yhtä huonojuoksukuntoinen. Kaiholla muistelen aikaa, kun pikkusiskoni asui pääkaupunkiseudulla. Silloin kävimme kesäisin yhteislenkeillä. Aina sai kävellä, jos siltä tuntui, mutta sitä tunnetta ei tullut usein. Tämä johtui siitä, että vauhti pysyi sopivan matelevana. Yksin ei välttämättä edes kehtaa juosta niin hitaasti, mutta seurassa se on okei, koska koko ajan tulee juteltua. Tämäkin on muuten mielenkiintoinen ja itselleni ajoittain tyypillinen reaktio: miettiä sitä mitä muut miettivät. Siis, että jos juoksen liian hitaasti, niin onko se jotenkin noloa. Katsovatko muut hc-juoksivat, että olisi tuonkin ollut parempi jäädä kotiin. Tai että miksei se kävele. Rehellisesti sanottuna en usko muiden ajattelevan minusta yhtään mitään. Tällaisiakin ajatuksia mieleen kuitenkin tulee, koska juoksijan aika on pitkä.
Miten sitten tästä eteenpäin? Ratkaisuja on monenlaisia. Pyrin ensisijaisesti harrastamaan niitä lajeja, joista aidosti nautin (kuntosali, hiit-tyyppinen-harjoittelu, tanssi). Musiikin kuuntelun yhdistäminen myös auttaa. Jotkut sanovat, etteivät millään pysty kuuntelemaan musiikkia juostessa. Minulle se on must. Kuvittelen itseni juoksemassa kauniina ja elinvoimaisena Dua Lipan tai The Weekndin tahtiin kuin musiikkivideossa. Onneksi en näe itseäni oikeasti, sillä haavekuva ei välttämättä vastaa todellisuutta. Sillä ei toki ole mitään väliä. Olen myös löytänyt uudelleen porrasjuoksun. Sitä ei voi verrata kunnon lenkkiin, mutta kyllä siinäkin hiki tulee eikä aikaa kulu niin tuhottomasti. Voin varmuudella sanoa, ettei minusta koskaan tule juoksusta aidosti nauttivaa ihmistä. Juoksukenkiä ja muita juoksuvarusteita minulla on sen verran, että yrittää täytyy silti. Olen onnellinen edes hetkittäisistä valonpilkahduksista lenkkipoluilla.