Kaksi puolta

Jalkapallon Euroopan mestaruus ratkesi eilen myöhään yöllä, kun Italia voitti rangaistuslaukauksien jälkeen Englannin. Niin katkeran suolaista ja samaan aikaan iloista ja ihanaa. Toinen saa kaiken ja toiselle jää tyhjä kortti. Kilpaurheilussa voi olla vain yksi voittaja. Se on samalla urheilun ihanuus ja myös sen kauhein puoli. Häviäjä jää aina tyhjin käsin.

Italian kannalta ilta ja koko turnaus oli täyttymystä. Jälkikäteen on helppo viisastella, mutta jotain vastaansanomatonta joukkueen otteissa oli ihan ensimmäisestä pelistä lähtien. Muistan edelleen kesäkuun 11. perjantain ja Italian ottelun Turkkia vastaan. Kun maalihanat aukesivat, ilossa ja tuuletusten vapautuneisuudessa oli tuoreutta. Vanha Italia olisi ehkä ollut hillitympi, miettinyt enemmän jatkopelejä ja himmaillut sekä iloittelussa että maalimäärissä alkulohkossa. Uusi Italia on täysillä mukana joka hetkessä ja nauttien kaikesta.

Vaikka kaikki on uutta ja upeaa, niin silti myös jotenkin perinteikästä. Roberto Mancini ja muu joukkuejohto on vanhan koulukunnan miehiä, joilla on uudistunut ote valmennukseen. Joukkueessa on konkareita (Chiellini ja finaalissa maalin tehnyt Bonucci), jotka omalla kokemuksellaan paitsi rauhoittavat, niin myös pitävät kipinää yllä. He jos ketkä tietävät, ettei menestys tule sormia napsauttamalla ja häviö on aina mahdollista. Toisaalta Italian porukka oli täynnä myös uutta ja kunnianhimoista verta maalivahti Donnarumman ja loukkaantuneen ja kaikkien tietoisuuteen turnauksessa nousseen Leonardo Spinazzolan muodossa. Täydellinen kombinaatio kokemusta ja nuoruutta.

Vaikka kuinka toivoin Englannin mestaruutta, niin tavallaan jossain takaraivossani sen koko ajan tiesin. Tiesin, että Italia voittaa. Se oli selvää alkulohkon ensimmäisestä pelistä ja se oli selvää pillin vihellyksestä lähtien eilen. Ottelu oli ensimmäisellä puoliajalla osin Englannin hallussa, mutta samaan aikaan sitä jo pohti, että mitä juonia  Mancini ja kumppanit punovat ryhmityksen ja pelin kulun muuttamiseksi. Italia ei missään vaiheessa ollut paniikissa tai heittänyt toivoaan ja lopulta oli selvää, että miksi ei. Koska se oli täysin suvereeni voittaja ja ansaitsi mestaruutensa.

Englannin tie turnauksessa oli taas tunnustelevaa. Pikku hiljaa voittojen ja nollapelien myötä he saivat tuulta alleen ja alkoivat ikään kuin itsekin uskoa, että tämä voidaan voittaa. Englannilla tuntuu olevan joka turnauksessa sama kaava: mukaan lähdetään kovin odotuksin, mutta sitten pudotaan pois jollekin ennakkoon heikommalle häviten. Nyt ei käynyt niin, tuli vain seinä ja parempi joukkue vastaan. Olin optimistinen vielä ensimmäisellä puoliajalla ja uskoin voittoon, mutta sitten Italian painostuksen ja Englannin mielestäni liian passiivisen pelityylin myötä mestaruus alkoi lipua pois käsistä tavoittamattomiin.

Rangaistulaukaukset ovat varmaan jokaisen englantilaisen jalkapallofanin painajainen ja sitä ne olivat myös eilen. Tappio tuli kuitenkin eri tavalla kuin aiemmin. Ei ollut yhtä syntipukkia joka petti, yhtä joka epäonnistui. Harryjen kylmähermoisuus kosketti ja säväytti odotukset tietäen. Samoin Jordan Pickfordin otteet ansaitsevat kiitoksen. Olin kieltämättä hänestä eniten huolissani pilkkukisan alkaessa, sillä hänellä keittää helposti yli ja hän on hetkittäin huolimaton säheltäjä eikä niin ulottuva kuin Italian Gianluigi. Niin vain Pickford piti Englannin kuitenkin mukana pelissä ja siitä hän saa ottaa kunnian. Ylpein olen kuitenkin eniten kolmesta nuoresta pelaajasta, jotka uskalsivat astella pallon eteen tilanteessa, jossa koko kansakunnan odotukset, toiveet ja unelmat lepäävät heidän harteillaan. He astuivat esiin hetkellä, jossa olisi ollut niin helppo sanoa, että en halua, joku muu, ei tänään ja vierittää vastuu joukkuetoverille. En ymmärrä kuinka kukaan koskaan voisi syyttää ihmistä epäonnistumisesta tilanteessa, jossa on halunnut tehdä absoluuttisesti parhaimpansa ja sitten se on mennyt mönkään. Niin on varmasti käynyt meistä jokaiselle, mutta kenenkään meidän taviksen möhläykset eivät aiheuta kissan kokoisia uutisotsikoita vai vihapostia twitterissä. Rashford, Sancho tai Saka eivät minun jorinoitani koskaan kuule, mutta jos kuulisivat niin haluaisin vain sanoa sen, että ihailen heitä. Tuollaista rohkeutta ei näe usein ja varsinkaan noin nuoressa ihmisessä. Kaikki mahdollinen kunnia ja arvostus heille.

Englannille haluan sanoa, että aina on seuraava vuosi. Englannilla oli kisojen nuorin joukkue ja tässä tilanteessa seuraavasta vuodesta puhuminen on kaiken lisäksi täsmälleen totta. Qatarin (oi miksi, miksi Qatarin) MM-kisat pelataan jo ensi vuonna loppuvuodesta. Ei sillä, että ymmärtäisin mistään yhtään mitään tai että lajeja voisi verrata, mutta sanon tämän silti: Suomi hävisi vuonna 1994 jääkiekon maailmanmestaruuskisoissa finaalin rankuilla Kanadalle. Näitä ei voi verrata, mutta silti: joskus täytyy hävitä, jotta osaa myös voittaa. God save the Queen, mutta jalkapallo menee nyt tässä välissä Roomaan.