Kello tikittää

Aika käy. Syke kiihtyy. Ajatukset sekoaa, mutta on vain pakko jaksaa. Singahtelen ympäri huonetta vailla selkeää päämäärää.

Kävin eilen ystäväni kanssa pakohuoneessa. Olen käynyt niissä ennenkin. Menestyksekkäästi. Ystäväni oli ekaa kertaa mukana. Alun perin meitä piti olla isompi porukka, mutta sattumusten kautta vain minä ja ystäväni olimme paikalla. On jännittävää huomata miten eri tavalla ihmiset reagoivat paineeseen. Toki kyse voi olla myös kokemuksesta. Ystäväni otti aikansa, teki rauhallisesti eikä stressannut aikaa. Minä taas säntäilin edes takaisin ja hermostuin joka kerta, kun tajusin taas yhden minuutin kuluneen.

Emme selvinneet. Huoneen ovi ei avautunut, vaan jäimme ikuisiksi ajoiksi avaruuteen. Tämä oli eka kerta, kun en selvittänyt tietäni huoneesta pois. Tämäkin oli eräänlainen, jos ei urheilu-, niin ainakin suoritus. Syke oli kohonneena vielä tovin aikaa huoneseikkailun jälkeen. Pakohuone on paitsi pakoa huoneesta, niin myös pakoa todellisuudesta. Tunnin aikana en nimittäin miettinyt yhtään mitään muuta, kuin edessä olevia tehtäviä ja arvoituksia. Carpe diem ja niin edelleen.