Kesäkunto on tässä ja nyt

Vuoden vaihteessa ajattelin, että tästä tulee minun vuoteni. Tulisin olemaan timmi ja sähäkkä. Nainen, jonka suomalainen pötkylävartalo saisi väkisinkin muotoja suurilla painoilla tehdyistä lantionnostoista ja leuanvedoista. Urheilisin vähintään kolme kertaa viikossa, elämäni hymyilisi ja olisin kuin jostain Niken mainoksesta. Vain tekisin sen. Boom.

Nooh. Ei käynyt ihan näin. Tuli korona. Tuli karanteeni ja poikkeusolot. Tuli leipomisvimma eikä salille uskaltanut mennä. Tuli loputtomat kävelylenkit, monotoniset kotijumpat ja telkkarin katselu. Yhtään uutta treenivaatettakaan en ole ostanut. Yhtäkkiä onkin kesä ja nyt pitäisi sitten olla siinä kuuluisassa rantakunnossa. Ja minähän olen! Rehellisesti sanottuna tiedän, että tämä kaikki on omasta pääkopasta kiinni. Olen nimittäin ollut enempi ja vähempi samanpainoinen ja saman muotoinen jo monien, monien vuosien ajan. Urheilinpa sitten paljon tai vähän, kroppa näyttää aina suunnilleen samalta. Isoin muutos on pääkopassa. Jos urheilen enemmän, tuntuu atleettisemmalta. Jos liikunta jää vähemmälle, tuntuu siltä kuin olisin valkoinen mursu, joka yrittää ahtautua liian pieniin vaatteisiin. Ei tunnu kauhean voimaannuttavalta.

Tänä vuonna mennään sillä mitä on. Ja se on jo paljon. Erittäin hyvä. Näillä sanoilla yritän pääosin tyynnytellä itseäni, mutta samalla valaa myös hiukan uskoa muihin. Ei kaiken tarvitse olla niin justiinsa. Tai siis, että kaikki on just hyvin. Jokainen ei voi olla fitnessurheilija tai rasvaton maratoonari. Tai ehkä voi, mutta minä en voi. Näyttäkää minulle ranta niin minä näytän teille rantakunnon. Olen just hyvä näin.