Me ollaan sankareita kaikki

Olin ajatellut kirjoittaa historiaa kumartavan hehkutuksen Iivo Niskasen olympiavoitosta. Sellainen ei kuitenkaan nyt tässä hetkessä irtoa. Sanon vain tämän: on se hienoa. 50 kilometrin matka on raaka laji, varsinkin jos vetää porukkaa jo varhaisesta vaiheesta lähtien.

Itse ahdistuin kotisohvalla heti siinä vaiheessa, kun Iivo siirtyi johtoon. Ajattelin, ettei tämä voi kestää. Tulee vielä norjalainen ohi. Tai joku muu. Mutta että ei voi Iivo jaksaa koko matkaa loppuun saakka. Johtaja toki vaihtui matkan aikana hetkellisesti, mutta niin vain Iivo silti kesti ja voitti kultaa. Mielessä pyörii Mika Myllylän suokuvat ja kaikenlaiset Suomi-kliseet.

Ihmettelin ja vähän ärsyynnyinkin, kun katsoin Venäjän (tai siis Venäjän olympiaurheilijoiden) Bolshunovin pettynyttä olemusta kisan jälkeen. Olisi nyt iloinen olympiahopeasta! Mutta toisaalta, voittajat ovat ne, jotka jäävät historiaan. Ne, jotka jalostuvat tuskan ja kärsimyksen kautta kaiken kivun voittaen, ja ylittävät maaliviivan ensimmäisenä. Pienen hetken saa suomalainen tuntea olevansa paras kaikista. Koska Iivo. Koska kuninkuusmatka. Kiitos tästä!