Minun verorahani

Tokion olympialaiset ovat nyt kestäneet noin kaksi viikkoa eli melkein yhtä kauan kuin kesälomani. Kisoja on katsottu, vaikka niistä kirjoittaminen onkin lomailun vuoksi jäänyt vähäiseksi. Oi olympialaiset! Aina sitä unohtaa kuinka ihania te olette. Sitten sitä löytää itsensä katsomasta käsipalloa tai nopeuskiipeilyä ja tajuaa, että juuri näin tämän tulee mennä. Olympialaiset ovat eri urheilulajien näyttämö maailmalle, että hei, mekin olemme täällä.

Aikainen aamu ja Turun moottoritie. Muita autoja ei näy, mutta autossa jännitys tiivistyy. Elias Kuosmanen on aloittamassa olympiaurakkaansa kreikkalaisroomalaisen painin raskaassa sarjassa. Kaikki te rakkaat lukijani varmaan tämän jo tiedättekin, mutta Kuosmanen tosiaan raivasi uskomattomalla sisulla ja tahdolla tiensä olympialaisiin, sen jälkeen kun Arvi Savolainen oli sen hänen edestän sulkenut nappaamalla Suomen olympiapaikan 97-kiloisten sarjassa (pssst! Tähän liittyen löytyy Yle Areenasta hyvä dokumentti). Elias paini  Tokiossa itseään noin 20kg painavampia ja kyseisessä sarjassa kokeneita vastustajia vastaan, hävisi kummatkin ottelut reilusti ilman kysymysmerkkejä, mutta oli pettynyt. Samoin oli pettynyt Arvi Savolainen, joka saavutti ensimmäisissä olympialaisissaan jaetun viidennen sijan kärsittyään kirpaisevan tappion pronssiottelussa. Sydäntä särki nähdä Arvin tuskainen ja lasittunut katse. Hän tai Eliaskaan eivät vielä tiedä, että vaikka toivomme mitaleja ja voittoja, niin ennen kaikkea olemme kiitollisia siitä, että he ovat siellä kisaamassa ja tarjoamassa meille näitä elämyksiä. Voisi nimittäin olla niinkin, ettei suomalaisia painijoita edes nähtäisi olympiamolskilla.

Painijoista sujuvan siirtymän kautta yleisurheiluun eli täydellisiin ja upeisiin ihmisyksilöihin. Ennen näitä kisoja monilla oli kutina, että jotain oli tuloillaan myös suomalaisten taholta ja tulihan sitä. Sara Kuiviston neljä (kyllä, NELJÄ = 4) Suomen ennätystä ei ole huono saavutus, vaikka finaalipaikat karkasivatkin hyppysistä. Kuiviston kepeässä askeleessa oli jotakin vapauttavaa. Että noin vain voi suomalaiseltakin lähteä kiri eikä maitohapot tainnuta edes loppusuoralta. Ihanaa rohkeutta laittaa kaikki peliin ja vielä onnistuakin. Samoin voidaan jo tässä kohtaa sanoa ainakin Topi Raitasesta, Kristian Pullista, Kristiina Mäkelästä, Vilma Murrosta ja Lassi Etelätalosta. Sanon jo nyt, että vaikka keihäsfinaalissa kävisi miten tahansa, niin kauden tasoa ajatellen Etelätalon helpon näköinen ensimmäinen finaalin karsintarajan ylittävä heitto oli kaikessa yksinkertaisuudessaan ihana. Poissa oli tuskainen yritys ja turhautuminen. Hienoa Lassi!

Yksi kisojen upeimmista, mutta samalla katkeran suolaisista hetkistä oli Mira Potkosen tappioon päättynyt välieräottelu. Lohduton itku ja tuska, jopa jollain tavalla toivoton tunnelma haastattelupisteellä kertoo siitä, että Tokioon oli tultu ottamaan kultaa. Voin rehellisesti sanoa, etten ainakaan itse siihen heti uskonut ekan ottelun jälkeen, mutta joku Potkosen päättäväisyydessä ja voitoissa sai puolelleen. Hän on ihmeellinen nainen niin monella tavalla ja myös se tapa, millä hän otti tappion vastaan, oli omalla karulla tavallaan hieno. Hän uskalsi olla aito, oma itsensä ja näyttää rehelllisesti sen kivun mitä häviö tuottaa. Mirankin kohdalla toivon, että hän hetken kuluttua näkisi ja ymmärtäisi sen, kuinka hieno saavutus kaksi peräkkäistä olympiapronssia ovat ja kuinka paljon nuo mitalit kaikille suomalaisille penkkiurheilijoille merkitsevät. Häviö kirpaisee hetken, mutta mitali on silti ikuinen.

Kaikella tällä sekavalla höpötyksellä haluan kaiketi sanoa sen, että on ihanaa kun noita suomalaisia on tuonne lähetetty ja ihan mahtavaa, kun he tehtailevat kauden parhaimpia suorituksiaan ja saavat kokemusta, vaikka menestystä ei kaikille tulisikaan. Pettyneet ilmeet, lasittuneet katseet ja kyyneleet kertovat siitä, että olympialaisiin on lähdetty tosissaan. Veikkaan, että ensi yönä näemme taas jotain ultimaattista, kun suomalaiset kävelijät laittavat kroppaa (osin vaarallisellakin tavalla) likoon miesten 50km kävelyssä. Tuskaa ja taistelua on luvassa ihan varmuudella, mutta niin sen kuuluukin mennä. Se työmäärä, mitä kisoihin pääseminen on kaikilta vaatinut on ihan valtava. Sille ei voi kuin nostaa hattua. Ainakin omasta puolestani voin sanoa, että minun verorahojani saa käyttää tällaiseen hullutteluun.