Myöhästyneet syntymäpäiväonnittelut!
Tälle blogille nimittäin. On kulunut kolme (piiitkää) vuotta siitä, kun aloitin tämän pienen ja sinnikkään blogin kirjoittamisen. Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus. Pyongyangin olympialaiset olivat alkamassa (joudun taas googlaamaan tuon kirjoitusasun) ja tuntui, että kirjoitettavaa oli koko ajan ihan liikaa. Ajastin postauksia ennakkoon työpäiville. Muistelen työkaverini piikitelleen minua, koska hän ajatteli minun käyttäneen työaikaani kirjoittamiseen. No. Sehän ei todellakaan pitänyt paikkaansa. Olin vain niin innoissani, kun vihdoin sain kanavan, jossa purkautua ja johon vuodattaa kaiken omassa mielessä niin tärkeän urheilupuheen.
Olin haudutellut blogin aloittamista mielessäni pitkään, mutta en oikeastaan koskaan keksinyt sille punaista lankaa. Oma elämäni ei ole riittävän kiinnostavaa ja toisaalta olen vähän ujo ja nolokin. En usko, että kukaan haluaa tietää asioistani ja ne tuntuvat myös liian typeriltä ja vähäpätöisiltä jaettaviksi. Penkkiurheilu ja urheilu taas: siinä ei ole mitään vähäpätöistä tai turhaa. Täyttä asiaa ja tykitystä. Itkua ja naurua, erikseen tai samaan aikaan. Ymmärrän, etteivät tämän blogin teemat kosketa kaikkia eikä se toisaalta ole tämän foorumin tarkoituskaan. Harras toiveeni on ainoastaan saattaa ajatuksia pääni uumenista julkiselle alustalle, jonka kautta ehkä joku samalla (tai eri tavalla) ajatteleva lukee niitä. Ehkä nauraa, hymähtää tai saa verenpaineensa lievään nousuun. Yhtä kaikki: olisi kiva saada lukijassa jonkinlainen reaktio aikaan.
Ajoittain olen tuskastellut sitä, riittävätkö ideat ja entäs jos ajatukset vain kaikkoavat eikä kirjoitettavaa enää ole. Hiljainen koronavuori on ollut monella tapaa haasteellinen ja tämä on pieni, lilliputin kokoinen esimerkki siitä. Kun kisoja, pelejä tai turnauksia ei ole,ei ole mistä kirjoittaa. Olen kuitenkin myös muistutellut itseäni siitä, että a. tätä ei lue kukaan ja b. kirjoitan tätä pääosin itselleni. Jos ideat siis ovat kadoksissa, huhuilen ja etsin niitä rauhassa. Ideat ovat lopulta löytäneet luokseni, mutta kaikki on toki mahdollista. Eniten tämän blogin historiassa olen arvostanut niitä kommentteja ja tykkäyksiä, joita te kasvottomat ja minulle mysteeriset lukijat jätätte. Hykertelen erityisesti silloin, jos olen saanut jonkun nauramaan tai tuntemaan samaistumisen kokemuksia. Se on kaikista parasta. Kiitos siitä teille!
3-vuotiaan kehityksestä sanottua: iloa, vauhtia, uteliaita kysymyksiä, puheen pulputusta mutta myös kiukkua ja harmistusta. 3-vuotias haluaa olla iso ja pärjäävä ja onkin varsin taitava monissa asioissa. Hän on vielä monella tapaa pieni lapsi ja kaipaa syliä, hoivaa ja hellittelyä. (Lähde: Mannerheimin lastensuojeluliitto.) Allekirjoitan edellä mainitun täysin. Haluaisin ajatella olevani (blogimaailman) aikuinen, joka osaa asiansa ja jota ei tartte auttaa. Tosiasiassa tarvitsen ja kaipaan kuitenkin kaikkea mahdollista kannustusta ja hellyyttä kehittyäkseni ja kukoistaakseni. Muistan, kun johonkin syksyiseen postaukseen oli tullut ennätysmäärä tykkäyksiä. Luulin Venäjän verkkokaappauksen alkaneen blogini kautta, sillä siinä ei ollut omasta mielestäni mitään logiikkaa. Kuka nyt minusta välittäisi. Toisaalta, en myöskään tiedä onko juuri minun piskuinen blogini paras väylä bottihyökkäyksille.
Lupaan jatkaa valitulla linjalla ja tarjoilla edelleen omia pettymyksiäni muiden ruodittavaksi. Haluan myös levittää penkkiurheilun ilosanomaa ja tunteiden vuoristorataa muille saman mielisille sekä ehkä myös niille hitaammin lämpeneville urheilun ystäville. Jokainen voi olla penkkiurheilija niin halutessaan.