Näistä kisoista muistan

• Sen kun puin uuden Huuhkaja-pelipaitani päälle ensimmäistä kertaa lauantaina 12.6.2021 ja valmistauduin Suomen ekaan peliin ikinä arvokisoissa.
• Christian Eriksenin sairaskohtauksen ja sen tunteen, että koko kisat voitaisiin puolestani peruuttaa sillä siunaamalla sekunnilla.
• Joel Pohjanpalon syöksyn kohti Tanskan maalia ja sen huumaavan, mutta samalla ristiriitaisen tunteen mikä mieleni valtasi. Suomi teki maalin, mutta saako sitä edes tuulettaa.
• Sen kun pilli soi Tanska-Suomi-ottelun lopulla ja Suomi oli ottelun voittaja. Se tuntui väärältä, vaikka normaalitilanteessa olisin ollut onneni kukkuloilla.
• Hetkiä kun kisaveikkausexcel-taulukko alkoi täyttymään enkä vajonnutkaan ihan pohjalle. HUOM! Toki veikkasin mm. Pohjois-Makedonian lohkosta jatkoon.
• Kesäkuun sunnuntain, kun Hollanti palasi tauon jälkeen arvokisaviheriölle. Ne oranssit paidat ja se energia innostivat ja toivat mieleen jotain häilyviä muistoja lapsuudesta ja Ronald ”Puumanni” Koemaninsta.
• 6.2021 ottelun Ranska-Saksa, jonka jälkeen julistin tietäväisenä kaikille halukkaille Saksan tippuvan kisoista jo alkulohkossa. Ei siinä nyt ihan niinkään käynyt. Samalla viikolla käytin myös ensimmäisen kerran sanaa dominanssi Italian yhteydessä.
• Kun pyöräilin hikihatussa suoraan (etä-)töistä serkkuni luo katsomaan Suomi-Venäjä peliä. Olisin voinut olla siellä (hyvä toki etten ollut koska korona). Joel Pohjanpalon alun paitsiomaali villitsi hetkelliseen hurmokseen, joka taantui pettymykseen. Miksi tätä ei voitu voittaa.
• Sen kun katsoin lauantaina 19.6 Portugalin ja Saksan välistä ottelua ja tajusin, ettei saksalaisia voi koskaan, EI KOSKAAN, ylenkatsoa kisoissa. Samana päivänä minulle selvisi myös, ettei Unkarissa olekaan koronaa, vaikka kaikkialla muualla Euroopassa on.
• Sen kun uskoin vuoren varmasti Suomen voittavan Belgian viimeisessä ottelussa ja siitä tulevan Pietarin ihme Gijonin ihmeen rinnalle.
• Kun yritin ymmärtää kaikkia niitä kaavoja ja skenaarioita mitä YLE meille esitteli koskien Huuhkajien jatkoon menoa hävityn Belgia-ottelun jälkeen. En vieläkään tajua.
• Kun katselin juhannuksena mökin olohuoneessa minitelkkarista ja myöhemmin aitasta puhelimen näytöltä juhannuspäivän neljännesvälieräotteluita. En ollut ajatellut, että Italia-Itävalta venyy jatkoajalle.
• Kuinka pettynyt olin, kun Hollanti hävisi Tsekille. Se tuntui väärältä: ”Vastahan Hollanti pääsi mukaan karkeloihin. Ei ne nyt vielä voi lähteä.”
• Kuinka ylpeä olin Portugalin Pepestä Belgia-ottelussa, joka olisi voinut päättyä suuriinkin ylilyönteihin. Pepe pelasi timanttisen pelin ja hiljensi Belgian melkein kokonaan.
• Kuinka hengästynyt olin Kroatia-Espanja ottelun jälkeen.
• Kuinka paljon rakastin sitä, että katsoimme isäni, veljeni ja minä yömyöhään ja loppuun asti Ranskan ja Sveitsin välisen ottelun. Olimme iskän lapsuudenkodissa, mummolassa jossa ei enää Mummia ja Ukkia ole. Tuntui silti siltä, että Ukki katseli siellä jossain peliä meidän kanssa yhdessä, sillä olihan hänkin kova penkkiurheilija.
• Kuinka iloinen olin kun Englanti löi Saksan. VIHDOIN se tapahtuu. Samana iltana tunsin ensimmäistä kertaa ikinä (?!) surua ruotsalaisten puolesta, kun Ukraina yllätti jatkoajan viime hetkellä ja eteni puolivälieriin. Eivät ne ruotsalaisetkaan aina ole onnekkaita.
• Miten mieltäni lämmitti Espanjan jatkoaikavoitto Sveitsistä ja ilo pienten espanjalaismiesten kasvoilla.
• Kuinka vapauttavalta Englannin neljä maalia Ukrainan verkkoon tuntui. Paino putosi kuvainnollisesti selästä ja joukkue lähti lentoon. TOIM HUOM. Pidin muuten Suomen putoamisen jälkeen Huuhkaja-paitaa aina päällä Englannin peleissä.
• Miten ristiriitaiselta tuntui, että Englanti voitti kyseenalaisesti Tanskan välierässä. Olin iloinen, mutta samalla ottelu oli väärin voitettu.
• Sen kun tajusin ennen loppuottelua, että olin voittanut EM-kisaveikkauksen jo ennen finaalin lopputulosta. Historiallista. Voitto sai minulle aikaan valheellisen jalkapallovelho-tunteen sekä halun kertoa siitä ihan kaikille koko ajan.
• Miten hämmentynyt olin kun harmaan sijaan sateenkaaren värinen kauko-ohjattava Volkswagen toi pelipallon kentälle loppuottelussa. Ihanko tosissaan Uefa, ai että nyt sitten kuitenkin tasa-arvo kiinnostaa.
• Sen ilon tunteen, jonka Luke Shawn nopea finaalimaali sai aikaan. Toisaalta tiesin jossakin takaraivossani, että maali tuli niin sanotusti liian aikaisin ollakseen ottelun voittomaali.
• Ihailun mitä Gianluigi Donnarumma aiheuttaa. Hän on pelannut vakuuttavasti ainakin 15 vuotta Italian maalilla (liioittelen), mutta on silti vasta 22 vuotias. Miten se on mahdollista.
• Sen surun mitä Rashfordin, Sanchon ja erityisesti Sakan epäonnistuneet rankut aiheuttivat. Saka joutui olemaan siinä ratkaisevassaroolissa ja oli sydäntä särkevää nähdä hänet pää paidassa itkemässä. Samaan aikaan joukkuekavereiden ja valmentajien suojaavat kädet ympärillä kertoivat, että tästäkin selvitään yhdessä.
• Sen, kun Italian Chiellini nosti pytyn ilmaan, konfetti lensi ja myös keppien kanssa liikkunut ja juuri leikattu Leonardo Spinazzola oli mukana juhlinnassa. Pelkäsin, että hän loukkaantuu uudestaan.

Kiitos EURO 2020. Olit ikimuistoinen ja paras jalkapallon arvokisa ikinä.