No huh huh
Näpyttelen tätä postausta puhelimella ja ajattelen jo kauhulla kuinka paljon noloja kirjoitusvirheitä tulen tekemään. Antakaa anteeksi, mutta pakkohan minun on kirjoittaa. Jalkapallon EM-kisojen neljännesvälierät tarjosivat viihdettä koko rahan edestä ja vielä hiukan siihen päälle. Sykkeeni on mahdollisesti vieläkin koholla. Vai johtuukohan se kaikesta jäätelöstä mitä olen syönyt. No joka tapauksessa, mennään asiaan.
Tanska. Ensimmäisenä tiensä jatkoon selvittänyt joukkue ja millä tavalla. Vastuksena Wales ei toki ollut ennakkoon se kaikista kovin, mutta silti. Tanska tuli ja jyräsi. Jäljelle jäi vain hämmentynyt Gareth Bale ja kiiltävä ponnari. Haluan ihan hiukkasen päteä sillä, että ennustin ennen turnausta Tanskan menevän pitkälle. Väliin tuli Christian Eriksenin loukkaantuminen ja useampi tappio. Tanska kuitenkin nousi kuin Fenix-lintu tuhkasta ja nyt on vaikeaa kuvitella, että hurmos päättyisi koskaan.
Italia. Olin todella vakuuttunut Italian esityksistä alkulohkon perusteella. He olivat omaan silmääni se selkein jatkoon menijä ja muiden maiden kyykyttäjä. Vaan kuinka kävikään. Itävalta kiusasi Italiaa viimeiseen asti jatkoajalle. Italian pelaajissa oli aistittavissa jonkinlaista turhautumista ja ehkä myös orastavaa pelkoa, kun ottelu ei ollutkaan ohi niin helposti. Donnarumman ennätyspitkä nollaputkikin tuli päätettyä enkä enää uskalla julistaa maata suin päin voittajasuosikiksi. Ehkäpä he oppivat tästä tiukasta väännöstä jotakin.
Tsekki. Surkujen surku. Hollannin tie päättyi tässä turnauksessa Tsekin tyrmäyksen. Oli tehottomuutta ja punainen kortti ja Tsekki osasi hyödyntää paikkansa. Missä tahansa muussa tilanteessa saattaisin olla innoissani Tsekin puolesta, mutta nyt mietityttää. Joukkue on täynnä Slavia Prahan pelaajia, jotka tunnetusti seisoivat rasismista syytetyn pelaajansa tukena. Vaikka maajoukkue onkin eri asia kuin yhden yksittäisen pelaajan vakava rike, en silti ole innostunut tästä. Toivon, ettei Tsekin menestys innosta mitään äärioikeistolaisia ajatuksia entisestään.
Belgia. Portugalin ja Rontun tie päättyi Belgian toimesta 1-0 tappioon. Erityisen pahalta Belgian voitto tuntui ikinuoren Pepen puolesta, joka oli aivan timanttinen koko pelin ajan. Hän rikkoi juuri riittävästi sotkeakseen Belgian pelin, mutta niin vähän ettei saanut kortteja. Genius! Belgia ei ollut pelissä oma iloinen itsensä vaan pelasi vain ja ainoastaan voitosta. Joku voisi pitää sitä tylsänä ja olla jopa pettynyt, mutta turnauksessa kuuluukin toimia juuri noin. Lopputulos on se mikä ratkaisee ja kaikki muu on turhaa. Maa, joka on järjestään alisuoriutunut arvokisoissa, haluaa ottaa varman päälle. Saa nähdä millaisia esityksiä näemme tulevaisuudessa. Haluan vielä erikseen mainita Romelu Lukakun, joka ei kaatunut ja kierinyt maassa portugalilaisten roikkuessa paidassa kiinni. Mitä itsehillintää. Ehkä hän ei edes huomannut, että joku yritti estää häntä.
Espanja. Espanjan ja Kroatian vääntö oli maali-ilottelu, jollaista ei ole hetkeen nähty. Ensimmäisen (oman) maalin teki Espanjan maalivahti Unai Simon, joka ei vain osunut Pedrin taaksepäin syötettyyn palloon. Muistan ajatelleeni, että toivottavasti ottelu ei ratkea tähän. Olinpa naiivi! Seitsemän maalin ja jatkoajan jälkeen Espanja vei voiton 3-5. Erityisen onnellinen olen parjatun Alvaro Moratan puolesta, joka teki voitto-osuman. Se oli hyvä viesti kaikille haukkujille ja uhkailijoille. Viva Espana!
Sveitsi. En olisi koskaan uskonut, että Ranskan ja Sveitsin välinen neljännesvälierä päättyisi Ranskan tappioon. Ottelun ollessa noin kymmenen minuuttia ennen varsinaisen peliajan loppua Ranskan hallussa 3-1 ajattelin sen olevan siinä. Että aina voi pyristellä, mutta sitten tulee noutaja. Se tulikin, mutta toisenlaisessa asussa. Sveitsi vei pelin jatkoajalle ja rankuille. Kun Mbabbe astui viimeisenä laukojana maalin eteen, sen melkein jo tiesi. Epäonnistujan viitta osui hänelle ja sensaatio oli valmis. Jatkoaikaa ennen muistan katselleeni Sveitsin kapteenin ja Arsenalin ajoittaisen tunaripelaajan Granit Xhakan tsemppaavan joukkuekavereitaan ringissä. Jos hän on seurajoukkueessaan vaihtelevilla suorituksilla yllättävä korttiherkkä pelaaja, niin maajoukkueessa hän on johtaja. Upea muodonmuutos!
Englanti. Paasaan aina siitä, kuinka omaan suosikkiin on uskottava ja voittoon luotettava. Tunnustan, että tätä peliä minä pelkäsin. Ajattelin, että Englanti murtuu. Paineet ja odotukset käyvät liian koviksi, maaleja ei tule ja joku kohtalokas pallonmenetys sinetöisi Saksan nousun ja voiton. Olin ihanalla tavalla väärässä. Englanti pelasi puuduttavaa peliä. Jack Grealish ja häneen pohkeensa tulivat kentälle toisella puoliajalla ja sitten alkoi tapahtua. Raheem Sterling teki ensin 1-0 ja lopputuloksen sinetöi pitkästä kuivasta kaudesta kärsinyt Harry Kane. Ai kuinka sydämeni iloitsi ja lauloi. Englanti on edelleen kiinni unelmassa, jota on odotettu pieni ikuisuus.
Ukraina. Ukraina ei vakuuttanut alkulohkon viimeisessä pelissä Itävaltaa vastaan ja Ruotsi taas on pelannut tylsää, mutta tehokasta peliä. Kaiken piti olla selvää, mutta ei sittenkään. Ruotsi piti palloa, mutta ei tehnyt tulosta. Ottelu meni 1-1-tilanteessa jatkoajalle ja Ruotsi oli vaihtanut hyökköysvoittoisia pelaajia kentälle. Sitten alkoi tapahtua. Ruotsi sai punaisen kortin hurjasta ja kivuliaan näköisestä tilanteesta, josta se sen ansaitsi. Miehiä kaatui kuin heinää ja aloin jo miettimään, ketä on enää jäljellä laukomaan rangaistuslaukauksia. Niitä ei kuitenkaan tarvittu. Ukraina teki 2-1-voitto maalin jatkoajan viimeisellä minuutilla ja juhlat alkoivat. Harmittaa Ruotsin puolesta, mutta toisaalta voitto olisi voitu varmistaa jo varsinaisella peliajalla, jos tehoja olisi löytynyt.
Jäljellä on enää kahdeksan maata. Osa yllättäjiä ja osa vanhoja konkareita. Pidot vain paranevat, mutta samalla mieleen hiipii ahdistus. Nyt edessä on kaksi välipäivää. Otteluita on jäljellä enää yhteensä seitsemän. SEITSEMÄN. 7. Miten tulen ikinä selviämään, kun tämä ilottelu loppuu. No. Sitä ei kannata ajatella vielä. Nautitaan nyt tästä.