Olen rikki
Alkuun henkilökohtainen avautuminen ja aallonpohja. Siis miksi. Miksi näin tapahtuu aina meille. Saatana sentään! Ärsyttää ja ketuttaa niin paljon. Kotioloissa käyttäisin jotakin muuta v-alkuista termiä. Olen surullinen. Apatia valtaa mielen. Taas yhdet kisat meidän osalta pelattu ja tuloksena puhdas nolla. Seuraavaan mahdollisuuteen on vuosi aikaa ja silloinkin kaikki on taas yhtä epävarmaa kuin ennenkin.
Kurkkua kuristaa, kun mietin ennen peliä nähtyjä hidastuskuvia iloisista pelaajista. Leikkimielistä tönimistä, ponnekasta luistelua jäälle. Sitten kuvat Mikko Rantasen itkuisista silmistä ja Sebastian Ahon lasittuneesta katseesta. Kliimaksina Pikku G:n (nyt ihan oikeesi Cmore!) Solmussa kappale, jonka kuulin, kun olin jo sängyssä puolittain itkemässä itseäni uneen nukkumassa. Tähän kiteytyy kaikki. Joku on pahasti rikki Leijonien sisällä.
Koko eilinen päivä iloista, jännittävää odotusta täynnä. Pieni kutkutus mahanpohjassa. Illalla peli! Mielessä kaikenlaisia kauhukuvia ja toisaalta niitä upeimpia unelmia, jossa kannu nousee kohti kattoa konfettisateessa. Tuloksena vain tyhjyys.
Kohdistan raivoni siihen helpoimpaan kohteeseen eli Lauri Marjamäkeen. Ihmisenä hän on varmasti ihan mukava tyyppi, mutta valmentaja kaikki ei ole kohdallaan. Ottelun jälkeisessä haastattelussa hän kommentoi jotenkin näin: ”Itseäni ei harmita niinkään, mutta joukkueen puolesta tuntuu pahalta”. ”Pelattiin kauden aikana 31 ottelua, joista voitettiin 21”.
Siis että mitä. Tuo ensimmäinen argumentti on kyllä aikamoista vastuun pakoilua. Lääkäri: minulla on kaikki ok, mutta potilaiden puolesta harmittaa, kun ne kuoli. Joukkue on se, joka pelaa. Sen kyllä ymmärrän. Mutta eikös valmennus nimenomaan valmista ja ohjaa joukkuetta siihen maksimisuoritukseen. Missä siis menee pieleen, jos aina tulee tappio ratkaisun hetkellä. Luulisi, että sitä edes hetken pohtisi ja reflektoisi omaa rooliaan tappioissa ja menestymättömyydessä. Ymmärrän jos joskus menee kisat penkin alle, mutta että joka kerta. Laten valmentajakauden paras suoritus oli viime vuoden MM-kisojen neljäs sija. Suomalaisena lätkäfanina sanon, että surkeaa. Kyllä meidän pitäisi pystyä parempaan.
Tilastoja on turha katsella, koska arvokisoissa yksittäiset ottelut ratkaisevat. Sveitsiläiset tuskin harmittelevat alkulohkon hävittyjä pelejä tällä hetkellä. Siksi Latekaan ei voi iloita alkulohkon hyvistä matseista, kun siinä tärkeimmässä pelissä tuli tappio.
Otanko minä tämän nyt liian tosissani. Kysymys oli retorinen, mutta vastaan siihen silti. Kyllä. Puolustukseni on, että suomalaiset janoavat urheilumenestystä. Lätkävoitot ovat kuin kauan kaivattu naapurivaltojen tunnustus: ootte te ihan hyviä. Yrmeän isän kuolinvuoteella mongertamat sanat: olet rakas. Urheilumenestys on tunnustus siitä, että mekin ollaan hyviä jossain. Kun se jää puuttumaan, niin käteen jää aika vähän.