Onko ylivoima tylsää?

Katsoin pitkästä aikaa Valioliigaa. Timanttinen paikalliskamppailu Manchester City vastaan Manchester United. Ottelu päättyi Cityn voittoon 3-1. City johtaa myös liigaa. Eroa toisena olevaan Liverpooliin ei ole kuin kaksi pistettä, joten mistään jyräävästä ylivoimasta ei voida tässä kohtaa puhua.

Viime kaudella oli toisin. City varmisti Valioliiga mestaruuden hyvissä ajoin. Muut olivat nujertuneet ainakin henkisesti jo jouluna, vaikka kautta oli silloin vielä vajaat viisi kuukautta jäljellä. Koko liigan seuraamisesta meni maku, kun kevätkauden aikana jaettiin vain Mestareiden ja Eurooppa-liigan paikkoja

Milloin ylivoima alkaa sitten olla jo tylsää ja turruttavaa? Se taitaa riippua katsojasta. Ei haittaisi, jos Suomi dominoisi jääkiekossa joskus vaikka koko MM-turnausta. Iivon repäisy ja johtoasemana ei henkilökohtaisesti haitannut minua Pyeongchangin olympialaisissa yhtään, vaikka osan matkasta saikin jännittää. Ei kävisi aika tylsäksi, vaikka Huuhkajat voittaisivat jatkossa jokaisen vastustajansa historian tappiin saakka.

Valioliigassa kaikki on vielä auki ja onneksi haastajia löytyy. Yleisesti urheilun seuraamisen kannalta on kiva, jos voittajat vaihtuvat ja taistelu säilyy avoimena loppuun saakka. Esimerkiksi Barcelonan ja Realin ailahtelevat otteet ovat olleet virkistävää katsottavaa tämän kauden La Ligassa. Rahallakaan ei saa ihan kaikkea.

Viime hetken ratkaisut ja muuttuvat tilanteet ovat se urheilun suola. Samalla ne kuormittavat penkkiurheilijan terveyttä, kun hengitys salpautuu eikä tapahtumia uskalla tai yksinkertaisesti pysty katsomaan ilman, että ahdistuu. Viime aikoina erityisesti Huuhkajat ovat tarjonneet tätä herkkua. Pysyypähän ihminen sopivasti varpaillaan.