Tähän aikaan viikon päästä valmistaudun jo henkisesti. Laitan kisapaidan = Huuhkaja-paidan päälle, valmistelen ehkä jotain ruokaa ja tsemppaan itseäni peliin. Käyn kävelyllä ja kuuntelen Ylen Huuhkajien siivillä-podcastia. Tunnelmoin. Miten onkin mahdollista, että jalkapallon EM-kisojen finaaliin on enää viikko aikaa?! Eilen varmistuivat viimeiset välieräjoukkueet. Mukana on sekä yllätyksiä, vanhoja tuttuja ja yksi niin ihana ja rakas sydänkäpynen, että melkein halkean ilosta.

Espanja. Tätä en ollut veikannut yhtään missään ennakkoon. Olin kieltämättä optimistisen odottavainen Espanjan suhteen, onhan se pelannut hyviä pelejä kovia maita vastaan viime vuosina eikä meininki ole enää ollut pitkään aikaan niin surkeaa, kuin mitä se oli menestysvuosien jälkimainingeissa. Alkulohkon pelit sujuivat silti jotenkin nihkeästi. Kaksi ekaa peliä oli tasureita, joissa Espanja syötteli ja piti palloa yllin kyllin, mutta ei vain sitten millään saanut sitä maaliin. Tätä samaa on nähty maailman sivu. Hienoja kikkoja ja yrityksiä, mutta jos tulosta ei tule, niin se ei auta mihinkään. Sitten aukesi. Maalihanat nimittäin. Jo lohkon viimeinen peli Slovakiaa vastaan tarjosi hienon näytöksen, kun Espanja voiitti 5-0. Neljännesvälierä Kroatiaa vastaan tarjosi astetta kovemman vastuksen, mutta niin vain sekin kaatui jatkoajan ja uuuuuseiden maalien jälkeen. Perjantaina Espanja kaatoi puolivälierässä yllättäjämaa-Sveitsin, joka antoi erittäin kovan vastuksen. Sveitsiä ei tuntunut hetkauttavan edes punaisesta kortista johtuva yhden miehen alivoima, vaan se tamppasi menemään aina rankkuihin saakka. Olin jo kieltämättä menettänyt toivoni Espanjan puolesta tässä vaiheessa. Olihan Sveitsi ollut niin vakuuttava rangaistuslaukauksissa Ranskaa vastaan. Oliko syynä sitten paineet, turnausväsymys vai mikä, mutta kummatkin joukkueet ampuivat huonosti. Sveitsi tällä kertaa hiukan huonommin. Espanja on nyt neljän parhaan joukossa ja se saa olla syystäkin iloinen ja ylpeä.

Italia. Ennakoin Italian ja Belgian kohtaamisesta tylsää ja vähämaalista taktista kamppailua. Belgia olikin osin taktinen, mutta Italia pisti haisemaan ainakin ensimmäisellä puoliajalla. 2-0 tilanteessa olin jo valmis julkistamaan voittajan, mutta Belgian rangaistuslaukaus ja sitä kautta tullut kavennusmaali pitivät jännitystä yllä. Vaikka Belgia kaiketi yritti laittaa jonkinlaista kirivaihdetta silmään, ei se silti aivan sellaiselta kotikatsomoon tuntunut. Italia vain on niin hyvä. Ei ehkä niin kurinalainen ja puolustava kuin joskus aiemmin, mutta se henki ja yhdessä tekeminen korvaa kaiken. Leonardo Spinazzolan loukkaantuminen on joukkueelle suuri menetys, mutta jollain tavalla uskon ja tiedän, että vaihtopenkiltä löytyy kyllä joku korvaava tähti ottamaan hänen paikkansa. Italia on erittäin vaarallinen vastus kenelle tahansa ja tunnen suurta iloa siitä, että sinipaidat pääsevät vihdoin taas nauttimaan siitä valokeilasta ja menestyksestä jonka tämä perinteikäs jalkapallomaa ansaitsee.

Tanska. En olisi koskaan uskonut kolme viikkoa sitten, että Tanska kampeaa itsensä tähän pisteeseen. Kyse ei todellakaan ollut siitä, ettenkö pitänyt joukkuetta maagisen hyvänä En vain tiennyt kuinka kukaan voi selviytyä henkisesti ystävän ja joukkuetoverin läheltä piti tilanteesta ja pelata sen jälkeen voitokasta jalkapalloa useamman ottelun verran. Hetkenhän siinä kestikin, mutta kun kone on saatu käyntiin, niin sitä ei tunnu pysäyttävän mikään. Toki jos olemme aivan rehellisiä, eivät Wales ja Tsekki ehkä ole olleet niitä aivan kaikista kovimpia vastuksia matkalla menestykseen. Mutta ihan sama: Tanska on nyt välierissä. Katsoin muuten pari päivää sitten Yle Areenasta Kesä 92-elokuvan, joka kertoo Tanskan voittoon päättyneestä EM-turnauksesta 1992. Ensinnäkin on uskomatonta, että mukana oli tuolloin vain kahdeksan maata. Siis 8. Silloinkin Tanskaa kohtasi onnettomuus, kun Henrik Andersen mursi brutaalisti jalkansa välieräottelussa Hollantia vastaan. En halua vetää tästä mitään johtopäätöksiä, mutta sanon vain: yhtäläisyyksiä vuoteen 1992 on paljon.

Englanti. Oi rakas ihana mahtava Englanti. Joku siinä surullisessa, kuuluisien ja katkerien tappioiden sävyttämässä jalkapallohistoriassa on aina kiehtonut minua. Kyse on ehkä samaistumisesta. I feel for you. No nyt on tullut menestystä ja nollapelejä. Ukraina kaatui peräti 4-0 ja hetken näytti, että ottelun maaleista vastaavat vain Harryt (Kane ja Maguire). Onneksi Jordankin pääsi heiluttamaan verkkoja ja karnevaali oli valmis. Oli mahtavaa katsoa pelaajista kuvastuvaa riemua ja vapautuneisuutta. Voittoputki on päällä. On kuitenkin taas hyvä muistuttaa itseään ja muita, että mitään ei ole edelleenkään voitettu. MM-kisoissakin Englanti pääsi samaan pisteeseen, mutta sitten tuli noutaja. Uskon Gareth Southgaten osaavan valmentaa porukan henkisesti oikeaan tilaan, jotta he pystyvät antamaan parhaimpansa tiukassa paikassa. Englannilla on myös kotietu, kun se palaa Wembleylle pääosin brittiläisen yleisön eteen. Lähetän jo tässä vaiheessa vienon ja hennon toiveen jonnekin yläilmoihin jalkapallojumalille: auttakaa näitä kavereita edes vähän jos vain pystytte. Ei sillä etteivät he osaisi ilman apuakin hoitaa hommaa kotiin, mutta välillä myös henkimaailman tuki on hyvästä.