Urheilumuistoja osa 1: Mika ja punaiset posket

Tässä kirjoitussarjassa muistelen menneitä. Nyt on aika kääntää katse loppuvuoteen 1995. Suomalaismiehet olivat tuolloin mäkihypyn huipulla. Yhtenä kirkkaimmista tähdistä oli Mika Laitinen. Omissa pikkutytön muistikuvissani hän oli komea ja punaposkinen mies. Tervehenkinen urheilija. Elovena-tytön poikaversio.

Keski-Euroopan mäkiviikko hypättiin aina uuden vuoden tienoilla joulun pyhien jälkeen. Koska suomalaiset pärjäsivät, noita kilpailuja katsottiin ihan tosissaan. Mika Laitinen kaatui uuden vuoden aattona 1995 draattisesti Garmisch-Partenkirchenin kisan harjoituksissa. Luitakin taisi mennä poikki. Muistan lähinnä sen hämmentyneen ja jopa pettyneen tunteen, jonka tieto kaatumisessa sai aikaan omassa pienessä lapsen mielessäni. Urheilijat olivat tuohon aikaan kuin yli-ihmisiä. Heille ei voinut tapahtua mitään pahaa. Silti tapahtui. Kaatumista näytettiin (omissa muistikuvissani) uutisissa monta kertaa. Hidastuksia siitä, kun Laitinen pyörii holtittomasti mäkimontussa.

Vaikka Mika elimellisesti kuntoutuikin mukaan kisoihin vielä saman kauden aikana, muistan, ettei hän enää ollut se sama mies. Ei ainakaan minun mielessäni. Mukana oli pelko. Ehkä kaatumisesta. Ehkä epäonnistumisesta. Laitinen ei enää palannut samanlaiselle henkilökohtaiselle huipulle, kuten aiemmin.

Omaan tuolloiseen lapsen mieleeni jäivät juurikin se ristiriita punaposkisen pojan ja montussa velttona kierivän miehen välillä. Se oli pelottavaa, kun tajusi, että mitä vaan voi käydä. Ei vain urheilussa, vaan myös elämässä. Toisena hetkenä iloitaan ja seuraavaksi on luut murskana. Sellaista on elämä.

Puheenaiheet Ajattelin tänään Höpsöä Syvällistä

Eettinen valinta

Yksi  urheilumaailman alkuvuoden kohu-uutisista oli Riku Riskin kieltäytyminen Huuhkajien Qatarin leiristä. Riski kommentoi asiaa kertomalla, että valinnan taustalla olivat eettiset syyt ja arvot. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa Riskin valintaa kommentoitiin sankarillisena tekona. Riskin päätös oli sen verran poikkeuksellinen, että se sai myös kansainvälistä huomiota osakseen. 

 

Urheilijoiden moraali nousee puheeksi yleensä silloin, kun on tehty jotain väärää. Veropetoksia tai dopingia. Tämä nähdään paheellisena toimintana, moraalin puutteena. Politiikkaa ja urheilua ei tunnetusti haluta sekoittaa toisiinsa. Esimerkiksi kesän jalkapallon MM-kisoja isännöinyt Venäjä tai vaikka entinen ja tuleva olympiaisäntä Kiina eivät ole aiheuttaneet joukkopakoa urheilijoissa. Asioita hyssytellään, vaikka toisaalta arvokisat jos mitkä ovat hyvää mainosta juuri isäntämaalleen.  Miksi halutaan mainostaa maata, joka polkee rikkoo ihmisoikeuksia? Mikä siinä on?

 

En tiedä, mutta aina voin arvailla. Urheilijan asema on usein se ravintoketjun heikoin. Sponsorit, liitot ja valmentajat ovat niitä isoja jehuja, joiden sana on laki. Jos sanot ei kisoille, sanot ei samalla myös toimeentulolle. Riski (Riski!) on ihan valtava. On helppo ajatella sädekehä pään päällä, että itse kyllä tekisin toisin. Enpä usko. Jos olisi palkka ja tulevien vuosien työt siitä kiinni, niin voisi olla, että minäkin olisin leireilemässä Lähi-Idässä. Tunne piston sydämessäni. Rehellisyyden nimissä asia on kuitenkin näin. Harva meistä on tositilanteessa se parempi ihminen.

 

Juuri sen rohkeuden vuoksi Riskiä on kunnioitettava. Hän uskalsi sanoa ei tilanteessa, jossa tietää lähes varmuudella menettävänsä samalla lopullisesti mahdollisuutensa päästä takaisin maajoukkuerinkiin. Tällaisille kannanotoille on selvästi kysyntää, koska niin suuren huomion se sai. Jatkossa toivon lisää rohkeaa puhetta ja mielipiteitä. Rahahanojen ihmisiltä pyydän samaa. Ennen kaikkea toivon sitä urheilupomojen ja -liittojen johtohenkilöiltä. Urheilun voima on valtava, joten miksi sitä ei tulisi valjastaa myös jonkun suuremman asian hyväksi.

Puheenaiheet Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta