Katsoin eilen Lontoon paikalliskamppailua Arsenal vastaan Chelsea. Peli päättyi Arsenalin vakuuttavaan 2-0 voittoon. Arsenalin kannalta peliä oli ilo katsoa. Poissa oli edelliskausien pakkoyrittäminen ja ahdistuksen tunne. Özilin surullinen hahmo vaihtopenkillä on ainoa varjo Arsenalin yllä. Vielä ei olla hätyyttelemässä Valioliigan kärkisijoja, mutta seuraavilla kausilla sekin voi olla mahdollista.

Valmentajan vaihdos on joukkuelajeissa usein avain suunnan muutokseen. Englannin Valioliigassa on ollut joitakin poikkeuksellisen pitkään saman penkin päässä seisoneita valmentajia. Manun Alex Ferguson ja Arsenalin Arsène Wenger ovat heistä kaikista parhaiten muistissa.

Werger out-memet ja huudot värittivät vahvasti Arsenalin viime kausia. Arsène ei vain saanut tulosta aikaan. Tuntui, ettei joukkuekaan oikein uskonut häneen ja hänen oppeihinsa. Toisaalta kunnioitus seuralegendaa kohtaan pakotti maltillisuuteen lausunnoissa. Wenger sai poistua omilla ehdoillaan viime kauden päätteeksi ja hyvä niin.

Nick Hornbyn kirja Hornankattila (alkuperäinen nimi Fever Pitch) kertoo nuoren pojan kasvutarinan ja samalla kertomuksen Arsenalin kannattajasta, jolla ei ole muita vaihtoehtoja. Tykkimiehiä pohtiessa palaan aina välillä kyseisen kirjan maailmaan, jonka lukemisesta on jo pitkä aika. Kannattaja on seuran rinnalla niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina. Omaa seuraa ei valita menestyksen tai tittelien vuoksi, vaan siihen ajaudutaan ja kasvetaan. Siksi on mukava ajatella, että Arsenal-ihmisille on monien huonojen ja raskaiden vuosien jälkeen tiedossa mukavampia aikoja.