Penkkiurheiluvuoden jälkeen on hyvä arvioida myös sitä aitoa ja konkreettista, omalla kropalla toteutettua urheiluvuotta. 2018 ei ollut itselleni hääppöinen. Eivät kyllä ole olleet edellisetkään. Tässä kuitenkin joitakin ikimuistoisia hetkiä, niin hyvässä kuin pahassa.

• Salipirkkoilu alkuvuodesta. Lyöttäydyin yhteen parin työkaverini kanssa. Kävimme yhdessä salilla tekemässä kaksijakoista ohjelmaa. Erityisesti toinen työkavereistani on intohimoinen treenaaja. Sain hänestä voimaa. Kirjaimellisesti. Jossain kohtaa kevättä luulin erottaneeni selvästi olkalihaksieni muodot. Lihaserottuvuus toki karisi kesän ja viimeistään syksyn aikana, mutta silti. Hetken aikaa olin hiukan lihaksikas.
• Syksyn metsälenkit. Omalta kotiovelta on tällä hetkellä noin 5 minuutin matka keskuspuistoon. Se on ihanaa. Joku oikeasti maalla elävä ei ehkä ymmärrä tätä luksusta. Kaupungissa asuvalle totaaliseen rauhaan ja hiljaisuuteen pääsy on jotain erityistä. Tänä vuonna oli ihanan valoisa ja värikäs syksy, joka tuntui jatkuvan pitkään. Puissa oli lehtiä vielä lokakuun loppupuolellakin. Kiireen keskellä aivot nollautuivat kuin automaattisesti koiran kanssa metsään mennessä. Ei tarvinnut kuin hengitellä ja olla. Se oli kivaa.
• Elämäni ensimmäinen juoksutapahtuma. En olisi uskonut, mutta niin vain kävi. Juoksin 10km matkan valvotuissa olosuhteissa. Viimeiset kaksi kilometriä tuntui kuin olisin lentänyt. Veljeni, joka on erittäin ansioitunut pitkän matkan juoksuharrastaja, kommentoi tätä arvellen, että olin lämmitellyt koko alkumatkan. Juoksun kuuluisikin kuulemma tuntua siltä, että lentää. En tiedä siitä. Mutta tuosta sain inspiraation ja idean alkaa panostaa myös juoksun alkuverryttelyyn. Tai siis, että voisin jatkossa verrytellä hiukan ennen juoksemista.
• Lenkki, jolloin luulin, etten selviä. Se oli ihan tavallinen tiistai. Taisi olla jalkapallon MM-kisojen aikaan. Ajattelin käydä lyhyellä lenkillä ennen illan peliä. Jo ekan viiden minuutin aikana ajattelin, että voiko jo lopettaa. Naama punoitti vaikka etenin etanan vauhdilla. Tuntui, että kaikki ohikulkijat tuijottavat. Kotona katsoin juoksusovelluksesta, että olisin mennyt alkumatkan kuin pikajuoksija, hyytynyt sitten ja kävellyt kotiin. Yhteensä matkaa taisi kertyä alle viisi kilometriä. Juoksu jäi mieleen, koska se tuntui vaan niin pahalta.

Mukavuusalueella ollaan pääosin menty pieniä poikkeuksia lukuunottamatta. En tiedä tuleeko tästäkään vuodesta sen kummoisempi. Suunnitelmia olen jo tehnyt, mutta en halua julistaa niitä ääneen, kun sitten tulee paineita. Sen voin sanoa, että olen taas ilmoittautunut juoksutapahtumaan. Se on enemmän leikkimielinen, kuin verenmakusuussa tapahtuva kisa. Ajatuksena kuitenkin siis lähteä katsastamaan voisinko vielä joskus ihan oikeasti innostua juoksemaan enemmän. Aika näyttää.