Muistan joskus pohtineeni, kuinka monet jalkapallon MM-kisat ehdin elinaikanani nähdä ja minkä ikäinen olen minkäkin kisojen aikana. Jalkapallon maailmanmestaruus kilpailut ovat siitä hieno tapahtuma, että se on vain kerran neljässä vuodessa. Monet urheilukisat menettävät hohtonsa, kun niitä järjestetään liian usein. Voittamisesta tulee helppoa ainakin penkiltä katsottuna. Jalkapallon MM-kisoihin liittyy hohtoa ja ainutkertaisuutta. Mahdollisuuksia voittoon on vain rajallinen määrä.

1994. Nämä Yhdysvalloissa järjestetyt kisat olivat varhaisimmat, jotka voin sanoa muistaneeni. Muistan että kisoja seurattiin osin mummolassa Savon sydämessä. Mummi kutsui Hollannin Ronald Koemania Puumanniksi. Finaalissa jännitin ensimmäistä kertaa ikinä Brasilian puolesta. Roberto Baggion piti olla Italian sankari, mutta hän tyri mahdollisuutensa ampumalla finaalissa rankkarin ohi maalin. Muistan myös hänen tyylikkään pikku niskalettinsä. Monilla meidän luokan pojilla oli samanlainen. Näistä kisoista alkoi oma Brasilia-rakkauteni, jonka loppua ei näy.

1998. Tämä taisi olla viimeinen niin sanottu lapsuuden kesä, sillä seuraavana kesänä olin jo hetken aikaa kesätöissä. Elin teini-iän vaikeaa angstivaihetta syömishäiriöineen ja ahdistuksineen. Kaiken sen myllerryksen keskellä odotin kuitenkin MM-kisojen alkua. Vietin kisojen alkuajan taas mummolassa. Muistan, että kävimme serkun ja pikkuveljen kanssa välillä potkimassa palloa takapihalla. Finaalin katsoin kotona. Verkkokalvoihin on iskostunut näkymä Roberto Carloksesta kikkailemassa pallolla sivurajan tuntumassa ja menettämässä sen hallinnan. Symboliikkaa sanon minä.

2002. Kirjoitin ylioppilaaksi ja elämä oli auki.  Vietin juhannuksen leirintäalueella Tammisaaressa. Joku oli virittänyt kisakatsomon telttakatokseen. Eräs tuleva urheilutoimittaja ja -selostaja kommentoi otteluita muille teltassa livenä. Ronaldon maalit ja Rivaldon filmaus. Finaalista en oikeastaan muista kunnolla mitään. Se oli kuin hyvitys kaikesta menneestä, tappioista ja pettymyksistä. Olin onnellinen.

2006. Myrskyisä vaihe henkilökohtaisessa elämässä. Kesä oli kuuma ja jotenkin myös kisojen tunnelma muistuu omaan mieleen kiihkeänä. Muistanko nyt ihan väärin, vai oliko näissä kisoissa se yksi ottelu, jossa jaettiin ihan tuhottomasti kortteja. Yhtä kaikki, myös finaali oli tapahtumarikas. Zidanen pusku ja samalla tietynlainen legendan aikakauden päätös. Kannatin Italiaa tuossa pelissä, joten itseäni lopputulos miellytti.

2010. Omassa elämässä taitekohtien vuosi. Tuho ja nousun alku. Valmistuin, lopetin opinnot ja aloitin uudet. Oma elämä solmussa, mutta samalla avautui ovia kohti jotain uutta. Olimme siskon kanssa Ruisrockissa, kun pronssimatsi pelattiin. Muistan, että peliä näytettiin isolla screenillä rannalla. Aurinko paistoi. PMMP esiintyi ja Tässä elämä on-laulun aikana lavan vierestä lipui valtavan kokoinen ruotsinlaiva. Omassa mielessä tasapainotteli pelko tulevasta ja toisaalta usko siihen, että asiat voivat järjestyä. Espanjan voittoa oli hieno katsoa. Kyseessä oli vuosikausia vahvasti alisuoriutunut joukkue, joka vihdoin saavutti jotain suurta.

2014. Näitä kisoja sävytti omassa elämässä kokonaisvaltainen positiivinen fiilis. Olin juuri valmistunut uuteen ammattiin ja aloittanut uusissa töissä. Brasilian murskatappio Saksalle välierissä oli kuin unta. Olin omista tavoistani poiketen ulkona baarissa katsomassa kyseistä peliä. Tuli pakottava tarve päästä äkkiä kotiin. Minulla oli henkisesti paha olla. Vielä tänäkin päivänä, kun katson Brasilian kisojen logoa, näen siinä kättään kasvojen edessä pitävän ihmisen. Voi sitä häpeän määrää ja tunnetta. Saksa voitti kultaa. En ollut siitä erityisen iloinen. Finaaliviikonlopun jälkeisellä viikolla tapasin yhden kivan tyypin.