Kirjoitin aiemmin omasta mielestäni parhaan ja koskettavimman kirjoituksen ikinä siitä, kuinka pitää yrittää nauttia tästä käsillä olevasta hetkestä katsoa Suomen pelejä. Peli sai jatkua noin 40 minuutin ajan, kunnes tapahtui jotakin, joka pisti asiat nopeasti uusiksi ja oikeaan perspektiiviin. Tanskan Christian Eriksen lyyhistyi kentän laidalle. Alkuun luulin, että hän oli saanut jonkun krampin tai lihasvamman, mutta joukkuetoverien hätäännys välittyi nopeasti kotikatsomoon. Viimeistään kun lähetyksessä näkyi paineluelvytystä, tajusi että jotain todella kauheaa on tapahtunut. Oli todellinen hätä.
Kyynelsilmin televisioruudun tapahtumia seuratessa mieleen tulvi ajatuksia: keskeyttäkää peli, keskeyttäkää kisat, jalkapallolla ei ole mitään merkitystä. Miten ottelua tai kisojakaan voidaan ikinä jatkaa. UEFA:n tuntien tämä tuskin on vaihtoehto. Pelejä pelataan toki myös monissa muissa kaupungeissa eli tämä yhteinen trauma, minkä Kööpenhaminan Parken sai todistaa, ei suoraan vaikuta muiden kaupunkien kisakatsomoihin. Lehdissä levisi Twitterissä kiertänyt video, jossa Parkenin paikallaan pidelty yleisö Huutaa Eriksenin nimeä. Suomen kannattajakatsomo oli aloittanut laulatuksen huutamalla etunimeä. Tanskalaiset vastanneet siihen sukunimi-huudolla. Kylmät väreet menevät läpi kehon ja ihokarvat nousevat pystyyn. Siinä kohtaa, kun ollaan elämän ja kuoleman rajalla, kaikki turha menettää merkityksensä. Jalkapallo, pisteet, kisat, kuka on vastustaja. Olemme vain yhtä ja toivomme vain yhtä asiaa. Kaikki yhdessä.
Epätietoisuuden jälkeen tiedotettiin, että pelaajien toiveesta ottelua jatketaan. Ensimmäinen ajatus on epäusko. Että ihanko todella nyt vaan sitten pallotellaan hetki sen jälkeen, kun toisen joukkueen jäsen on ollut elämän ja kuoleman rajalla. Oli vaikea tietää mitä odottaa. Musertuuko Tanska tai Suomi tunnevyöryn alle. Onko tässä mitään järkeä. Ei kai ole, mutta pelataan silti.
Ja sitten todellakin pelattiin. Tanska laukoi ottelun aikana 22 kertaa, Suomi kerran. Se yksi ainoa kerta riitti ainakin Joel Pohjanpalolle, joka puski pallon Kasper Schmeichelin vartioimaan maaliin. Jolle syöksyi juhlimaan, kunnes todellisuus iski tajuntaan ja meno rauhoittui. Kirsikkana kakun päällä oli Lukas Hradeckýn torjuma rankkari. Luken kukkoilu ja pollea asento torjunnan jälkeen oli ihanaa katsottavaa. Kun pilli soi, olo oli pöllämystynyt. Normaalisti olisin onnesta sekaisin, mutta nyt vain hymähtelen. Näin kävi. Todella ihanaa ja kivaa. Samaan aikaan tiedän, että kyse on tosiaan vain jalkapallosta. Ei mistään sen kummemmasta.
Eilisen tapahtumia on vaikea sanoittaa. Huuma ottelusta vaihtui kuin salamaniskuna pelkoon siitä, että ihminen menettää henkensä kentällä. Sinä hetkenä ymmärtää asioiden oikean merkityksen. Elämä, terveys, rakkaat ihmiset ympärillä, ne ovat vain ja ainoastaan se, millä on ikinä ja koskaan oikeasti merkitystä. Jalkapallo on kiva lisä ja Suomen voitto upea, mutta kun ollaan rehellisiä, niin ne ovat vain triviaaleja pikkuasioita. Lääkärit, kentälle saatu ensiapu, Tanskan joukkueen pelaajat omansa suojana, yleisö, joka jakoi kauhun ja pelon tunteen. Suomen joukkue osoittamassa kunniaa Tanskalle pelaajien saattaessa Christiania kentältä pois tai toisaalta palatessa kentälle, kun ottelua päätettiin jatkaa. Turhuus rapisee pois ja jäljelle jää vain yksi: elämä, joka sai jatkua.
Kun kisasirkus tänään taas pyörii, pidän tämän kaiken mielessä. En usko, että koskaan voin unohtaa sitä ja tuskin voi kukaan muukaan, joka sitä eilen todisti. Kaikki voi muuttua sekunnissa ja joskus on sattumasta, joskus sinnikkäästä ja ammattitaitoisesta ensiavusta kiinni, onko muutos pysyvä. Yritän nauttia peleistä tämän jälkeen, jos mahdollista, vielä enemmän. Koska minun on mahdollista niin tehdä. Koska pelaajien on mahdollista pelata. Koska olemme tässä ja nyt ja yhä elossa.
