Otsikko on siinä mielessä harhaanjohtava eikä ihan vähääkään, että aion yrittää juurikin sanoilla havainnollistaa sitä miltä Suomen jalkapallon MM-karsinnan viimeinen peli tuntui. Eilinen ottelu jätti haikeuden ja melankolian sydämeen. Karsinnat ovat ohi ja seuraavia saadaan odottaa hetki. Totesin jo aiemmin, kuinka huimaavan historiallista se onkaan, että Suomi taistelee vielä MM-karsintojen viimeisessä pelissä jatkopelipaikasta. Saimme taas kokea jotakin ainutlaatuista ja ihanaa. Se tapa millä kaikki tapahtui, oli myös erityisen sykähdyttävää. Huuhkajien ensimmäisten EM-kisojen jälkeen tunnelma oli kieltämättä jollain tavalla hiukan epäileväinen. Markku Kanervan taktiset valinnat eivät olleet vakuuttaneet, Suomen peli tuntui olevan ajoittain sekaisin ja vakiokokoonpanon pelaajien puuttuminen näkyi kilometrien päähän. Ahdisti. Pienessä mielessä kävi ajatus siitäkin, onko Suomi enää koskaan mukana missään kisoissa. Oliko EM-kisapaikka vain joku poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Ranskaa vastaa se viimeistään varmistui. Suomi selviää sukupolven vaihdoksesta kunnialla ja Rivelläkin on ässiä hihassaan. Ensimmäisen puoliajan lopussa ja toisen alussa oli hetkiä, jolloin Suomi pelasi minun unelmapeliäni. Sellaista jalkapalloa, jossa pallo pysyy hallussa, jossa syötellään ja jossa peliä rakennetaan ajatuksella. Aiemmin on liian usein tuntunut siltä, että Suomi vain käpertyy ja odottaa vastustajan iskuja. Taidot eivät riitä pallolliseen pelaamiseen eikä välttämättä rohkeuskaan. Nyt jokin oli toisin. Suomi haki voittoa ja se näkyi ja tuntui kotikatsomoon saakka. Lopulta tuli noutaja niin Ranskan kuin Ukrainankin muodossa. Pelimerkit eivät riittäneet, vaikka jaksoinkin uskoa ihmeeseen aika pitkälle yöhön. Nyt kävi näin.

Ottelun jälkeen pelaajat kerääntyivät rinkiin, jossa Joona Toivio ja Paulus Arajuuri hyvästelivät pelikaverinsa. Ottelu oli heille viimeinen Suomen maajoukkueessa. Sanon nyt suoraan: en voinut pidätellä liikutustani, kun näin Pauluksen itkevän. Pohjoiskaarretta laulatettiin vielä ottelun jälkeen pelaajien toimesta ja siihen kiteytyi se suurin muutos. Mannerlaatat ovat liikahtaneet pysyvästi niin, että Suomella on kannattajansa, jotka uskovat heihin ikuisesti. Minä olen yksi heistä. Huuhkajat ovat murtaneet sukupolvia vanhan lasikaton, jonka sirpaleilla nyt kävelemme. Se ei ole aina kivutonta eikä joka kerta voi ponnistaa kaikkein korkeimmalle. Nyt urut ovat kuitenkin auki ja taivas vain rajana.

Loppuun vielä kiitokset:

• siitä, että saimme jännittää viimeiseen peliin asti. Joskus karsinnat on hävitty jo ensimmäisissä peleissä. Nyt saimme kokea ja tuntea suuria asioita koko rahan edestä.
• siitä, että tappio tuli uljaalla ja rohkealla pelillä. Ivanovin ja Kamaran harhautukset, Puksun syöksyt Ranskan Hugo Llorista kohta. Rive tiesi mitä teki. Kirjoitin ensimmäisen puoliajan lopulla veljelleni viestin, jossa sanoin että Suomi pelaa ihanaa peliä. Sitä se tosiaankin oli.
• Toiviolle ja Arajuurelle, että osasitte lopettaa oikeaan aikaan. Kummallekin tämä oli luonteva aika ja paikka päättää maajoukkueura ja antaa toisaalta paikka nuoremmille ja paremmille. Ilman kyseistä kaksikkoa Suomi ei olisi päässyt ensimmäiseen arvoturnaukseensa. Ilman Arajuurta meillä ei myöskään olisi katkotuuletuksen käsitettä.
• siitä, että marraskuun kylmyydessä ja koleudessa sai taas kerran kokea sen, mitä höyryävä hengitys, yhteislaulu ja tunnelataus saa aikaan. Voitot ovat niitä joista iloitaan, mutta tappion hetkellä punnitaan todellinen kannatus. Huuhkajien kohdalla sitä ei tarvitse koskaan kyseenalaistaa: he ovat lentäneet pysyvästi suomalaisten sydämiin. Tätä vuotta en unohda koskaan.