B-lohko: Biljoonan vuoden odotus

B-lohkoa ei voi katsoa ilman sinivalkoisia laseja. Se ei vain ole mahdollista. En tiedä olisinko uskonut, jos joku olisi sanonut viisi vuotta sitten, että Suomi muuten pelaa sitten seuraavissa karkeloissa. On tämä vain uskomatonta. Tunnemyrskyt sikseen, menen asiaan.

Tanska. Tanska ei ollut viime kisoissa mukana, mutta se muuten aikamoinen arvokisamaa. Sen toki ymmärtää, kun katselee kokoonpanoa ja niitä seuroja, joissa sen pelaajat ansaitsevat palkkansa. Jostain syystä ajattelin, että Kristian Erikssen on jo menneen talven lumia, mutta se johtuu ehkä vain siitä, että hän pelaa Tottenhamin sijaan nykyään Inter Milanissa enkä seuraa Serie A:ta niin kovin vahvasti. Mutta siis selvennyksenä: Erikssen on kovassa iskussa ja vaarallinen. Samoin kuin varmaan kaikki muutkin Tanskan pelaajat.

Suomi. SUOMI. Uskomatonta, mutta totta. Kisoissa ollaan ja kisat ovat vihdoin täällä. Markku Kanerva haluaa varmastikin lähteä hakemaan hyviä otteluita ja ryöstämään pisteitä ja niin haluan toki minäkin ja kaikki muut Huuhkaja-fanit. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että ihan kaikki käy. En toki toivo rökäletappioita tai nolon huonoa pelaamista, mutta jo itse kisoissa oleminen on jotain käsittämättömän hienoa. Toivon Puksulta, Pohjanpalolta ja Valakarilta suurtekoja. Muun muassa.

Belgia. Paperilla käsittämättömän kova joukkue, jonka kohdalla aina miettii, että miksi nämä tyypit eivät ole ikinä voittaneet mitään. Luulen, että onnistumattomuudesta tulee helposti itseään toteuttava ennustus ja paineet sen kun kasvavat. De Bruyne sai Mestarien liigan finaalissa kovan tällin, mutta kertoi myöhemmin olevansa kunnossa. Jättiläismäinen Lukaku on fysiikaltaan ylivoimainen ja tuntuu tehtailevan maaleja liukuhihnalta Serie A:ssa. Jännä nähdä onnistuuko joukkue lunastamaan odotuksia näissä arvokisoissa.

Venäjä. Venäjä oli MM-kotikisoissaan erittäin vaarallinen ja taidokas vastus (korruptio?!, Putin?!). Nytkin otteluita pelataan kotimaan kamaralla, mutta en silti usko nosteen enää olevan samanlainen. Artem Dzyuba voi ehkä kilpailla Romelu Lukakun kanssa kisojen fyysisimmän pelaajan tittelistä, mutta en silti jaksa uskoa, että joukkue pääsee samanlaiseen hurmokseen kuin kolme vuotta sitten.

Ketkä menevät jatkoon: Belgia & Tanska & SUOMIIII. Sydän ei nyt anna veikata toisin, joten sallikaa tämä minulle. Belgia ja Tanska ovat kaiketi lohkon vaarallisimmat maat, mutta manifestoin sieluni syövereissä tilannetta, jossa Suomi taistelee tasurin tai voiton jolloin jännällä Pukin/Pohjanpalon flipperipallomaalilla. Arajuuri uhraa itsensä pallojen ja vastustajien tielle ja Suomi menee historiallisesti jatkoon. En tiedä onko tämä mahdollista, mutta ainakin olen heittänyt universumille nyt tämän mahdollisen skenaarion.

Tarkkaile näitä:

  • Kasper ”Peterin poika” Schmeichel: Isässä ja pojassa on niin paljon sitä samaa upeaa johtajuutta ja taitoa.
  • Eden Hazard ja veli: Edeniä on parjattu paljon sen jälkeen, kun kentät vaihtuivat Valioliigasta La Ligaan (loukkaantumiset, painonnousu, Realin alamäki). Pääsevätkö veljekset pelaamaan yhdessä?
  • Putin: näkyykö vahanukkemainen hahmo katsomossa.
Puheenaiheet Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

Ei mentykään torille

Leijonat hävisi eilen jääkiekon MM-kilpailujen finaaliottelun Kanadalle jatkoajalla 3-2. Kaikki turnauksen ottelut olivat olleet enemmän ja vähemmän tiukkoja, joten finaalin vääntö oli odotettua. Mikael Ruohomaan 1-0 maali sekä toisaalta Petteri Lindbohmin 2-1 osuma antoivat kumpikin odottaa enemmän. Molempien maalien kohdalla sisälleni hiipi rauhallinen tunne siitä, että näin on tarkoitettu. Suomen on tarkoitus voittaa mestaruus toisena vuonna peräkkäin ja aloittaa eräänlainen valtakausi. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Jatkoajan 3 vastaan 3-pelisysteemi jakaa mielipiteet ja myös minut se saa skeptiseksi. Ymmärrän, että tasakentällisillä pelatessa peli voi kestää ikuisuuden ja peli voi ratketa puhtaaseen väsymykseen. Rangaistuslaukaukset taas ovat turhan julma tapa mestaruuden ratkaisuun. Sitä ei oma järkeni silti ymmärrä, miksi tuomarit lopettavat jossain kohtaa jäähyjen vihellyksen. Ainainen mantra siitä, kuinka he eivät halua ratkaista pelejä tuntuu harhaiselta. Ratkaisevathan he niitä myös tällä tavalla. Miten se onkin, että jääkiekossa jäähyt tuntuvat usein jakautuvan tasaisesti ottelusta toiseen ja taas jalkapallossa tuomarit osaavat pääosin pitää valitsemansa linjan läpi ottelun. Toisin sanoen enemmän rikkova saa enemmän kortteja ja punainen kortti voidaan jakaa myös ottelun lopussa niin sanotuilla ratkaisevillakin hetkillä. Videot ovat jääkiekossa olleet käytössä kauemmin, mutta silti joku epäsuhta tuomarityöskentelyssä on edelleen.

Taas saimme yhden tuskallisen tarinan lisää kärsimysten kaanoniin. Saamme taas kerran jossitella ja pohtia, että entäs jos silloin olisi onnistuttu. Ehkä kuitenkin tässä voi olla jotain erilaista. Siemen johonkin uuteen. Nyt hävittiin kyllä ja se tekee kipeää, mutta kyseessä ei ole nöyryyttävä tai tuskaisa rökäletappio, jonka jälkeen täytyy pohtia joukkueen henkistä kanttia ja pyöriä öitä sängyssä. Tämä oli kahden tasaväkisen joukkueen kamppailusta, josta oli tuleva vain yksi voittaja. Tällä kertaa se oli Kanada, mutta ensi kerralla ihan yhtä suurella todennäköisyydellä me. Tästä ei tarvitse kantaa kansallista traumaa tai häpeää. Nyt tuli häviö, mutta ehkä ensi kerralla voitto.

Yhden hienon ja koskettavan huomion haluan vielä jakaa. Leijonat saivat himmeät hopeamitalinsa samalla, kun ottelun jälkeinen tyhjä tunne valtasi kaukalon ja katsomon. Monissa lajeissa on niin, että häviäjä ottaa heti mitalin saatuaan sen pois kaulastaan ajatuksena, ettei hopeaa juhlita. Suomen pelaajat kapteeni Marko Anttilasta lähtien pitivät ne pääosin kaulassaan. Tässä häviössä ei ole mitään sellaista mitä pitäisi piilotella. Kannamme tämän tappion ylpeinä.

Puheenaiheet Mieli Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta