Istuimme isäni kanssa sunnuntai-iltapäivänä autossa. Yle Puhe taltioi livenä hiihdon MM-kisoja ja mehän kuuntelimme. Muistan sanoneeni ennen parisprintin alkueriä, että näistä ei kyllä mitaleja tule. Oikein hymähtelin selostajien optimistisille arvioille, että mitä vain voi tapahtua. Ei voi, sanoin minä.

Naisten alkuerät ja finaali sujuivat odotetunlaisesti ja pystyin pessimistinä myhäilemään, että mitä minä sanoin. Miesten alkuerä oli yhtä farssia kaatumisten kanssa. Isäni oli aiemmin kommentoinut, kuinka omalla tavallaan jopa toivoo draamaa ja kaatumisia hiihdossa. Itse taas huomautin, että harvemmin niitä toivoo suomalaisille (vrt. esim. Lahden 2017 miesten parisprintin finaali). No, nyt tuli kaatumisia. Oman laskun mukaan kolmesti Suomelle. Viimeisin oli melkein kohtalokas. Joni Mäki onnistui venyttämään itsensä lopputuloksissa samaan aikaan Puolan kanssa ja koska aurinko teki tehtävänsä toisessa erässä, Suomi oli finaalissa.

Tässä kohtaa olin vielä inhottavan varma: ei tule mitalin mitalia. Mutta sitten tuli finaali, joka todisti kaikenlaiset pessimistiset oletuksena vääriksi. Hävettää tunnustaa, mutta vielä Hakolan viimeisellä osuudella sanoin jokseenkin näin: Hakola on aina jotenkin pehmeä. PEHMEÄ!! Mitä helvettiä. Mäen tarrautuessa viimeisessä nousussa Norjan kantaan ja Venäjän kanssa samalle tahdille ajattelin edelleen, että jotain voi sattua. Että niinko mitä.

Katsoin vielä nyt maanantaina koko finaalin alusta loppuun ja sehän oli ihan uskomatonta nautintoa. Juuri sitä tamppausta ja hurmoshenkistä menoa, jossa löytyy yksi ylimääräinen vaihde, silloin kun bensa on jo loppu. Sanani eivät riitä kuvailemaan sitä, kuinka upea suoritus tämä oli (ja kuinka ala-arvoista omat epäilykseni olivat, niistä sitten joskus enemmän analyysiä). Hakolan periksiantamaton meno oman osuuden viimeisessä nousussa, jolloin mitali käytännössä ratkesi, aiheutti kylmät väreet. Selkävaivat in my ass. Mäen taktinen ja viisas veto muina miehinä hiihdellä Venäjän ohi viimeisessä mutkassa loppusuoralla. Niin ihanaa. Niin upeaa. Kiitos Hakola ja Mäki. Täten julistan, etten enää koskaan epäile, etteikö mitaleihin ole mahdollisuuksia. Te todistitte kaikki epäilyni vääriksi.